Karhujen kehitys petolajikkeeksi voidaan jäljittää noin 20 – 35 miljoonan vuoden taakse, jolloin esiintyi vanhin tunnettu karhu.
Tämä pieni, ketunkokoinen petolaji oli nimeltään alkukarhu, sarastuskarhu (Ursavus elemensis). Se erkani ensimmäisenä pesukarhuista ja ns. karhukoirista.
Sarastuskarhun arvellaan olleen nykyisten puolikarhujen ja pandojen esi-isä. Sen arvellaan eronneen muiden karhujen kehityslinjasta noin 12 miljoonaa vuotta sitten.
Tylppäkuonokarhu (Arctodus simus)
Myöhemmät lajit kehittyivät huomattavasti suurempi kokoisiksi. 14 miljoonaa vuotta sitten eli jättiläismäinen muinaiskarhu tylppäkuonokarhu (Arctodus simus), silmälasikarhujen esi-isä.
Todella ”pieni karhu”, Ursus minimus, joka oli vain noin 45 kg:n painoinen, esiintyi noin 2,5 – 5 miljoonaa vuotta sitten. Sen arvellaan olleen sepelkarhujen ja mustakarhujen esi-isä.
Pikkukarhuista kehittyi monenlaisia kookkaita karhulajeja, joista useimmat ovat kuolleet aikoja sitten sukupuuttoon.
Tylppäkuonokarhujen entinen levinneisyysalue
Etruskikarhu (Ursus etruscus)
Eräs suurikokoinen muinaiskarhu tunnetaan nimellä etruskikarhu (Ursus Etruscus), esiintyi noin 5,2 miljoonaa vuotta sitten. Sen uskotaan olleen muinaisen luolakarhun, nykyisten ruskeakarhujen ja mustakarhujen esi-isä. Etruskikarhu asusteli Aasian sademetsissä.
Etruskikarhun jälkeläinen, toinen jättiläismäinen muinaiskarhu, luolakarhu (Ursus spelaeus), eli ennen jääkautta yhdessä mammuttien kanssa. Se oli suurempi kokoisempi (alaviite 4) kuin muut sen aikaiset petoeläimet, kuten sapelihammastiikeri, luolaleijona tai nykyään vielä elävä kodiakinkarhu. Björn Kurtén on tutkinut perusteellisesti luolakarhua.
Luolakarhu (Ursus spelaeus)
Luolakarhun nimitys tulee siitä, että sen jäännöksiä on löydetty useimmiten luolista. Koska sen jäännökset luolissa ovat yleisempiä kuin esimerkiksi karhun, on oletettu että se vietti aikaa luolissa muutenkin kuin talvehtiessaan.
Kivikautiset esi-isämme osoittivat sille uskonnollista kunnioitusta; sitä pidettiin kulttieläimenä maagisissa riiteissä. Karhua kasvatettiin jo pennusta alkaen palvontaa varten.
Luolakarhua voidaan pitää myös ihmisen vanhimpana kotieläimenä. Se kuoli sukupuuttoon noin 25 000 vuotta sitten, viimeisellä jääkaudella. Luolakarhujen jäännöksiä on löydetty monista ihmisten asumista luolista.
Euroopassa luolakarhua oli Etelä- ja Keski-Euroopassa. Pohjoismaissa ja hieman etelämpänäkään sitä ei ollut. Pohjoisempana luolakarhua esiintyi aivan Britteinsaaren eteläisimmässä osissa, Keski-Saksassa ja Etelä-Puolassa asti pohjoisessa sekä Etelä-Ukrainassa.
Amerikan karhut
Miljoonia vuosia ensimmäisten karhujen ilmaantumisen jälkeen vaelsi eräs alkukarhun sukuhaara Aasiaan. Osa karhuista jatkoi sieltä edelleen matkaa Beringin salmen poikki Tyynenmeren pohjoispuolitse Pohjois-Amerikkaan.
Tämän ”uudisasukaskarhun” jälkeläisistä kehittyi ”Amerikan karhujen sukukunta”, joka miljoonien vuosien ajan hallitsi sekä Pohjois- että Etelä-Amerikkaa.
Niiden joukosta löytyvät maailman kaikkien aikojen suurimmat ja voimakkaimmat karhut, jotka tosin ovat kuolleet sukupuuttoon jo aikoja sitten.
Mustakarhu (Ursus americanus)
Mustakarhu, Pohjois-Amerikan yleisin karhulaji, polveutuu myös aasialaisista esi-isistä, mutta niihin johtaa kuitenkin täysin erillinen kehityslinja kuin ruskeakarhuihin.
Silmälasikarhu (Tremarctos ornatus)
Etelä-Amerikan silmälasikarhu on ainoa laji, joka on säilynyt nykypäivään asti Amerikan karhujen sukuhaarasta. Silmälasikarhun ja muiden karhujen kehityslinjat erkanivat toisistaan 6 – 14 miljoonaa vuotta sitten.
Alkukarhun sukupuusta voidaan erottaa lisäksi kaksi muuta, myöskin itään suuntautunutta oksaa, jotka johtavat nykyiseen huulikarhuun ja malaijinkarhuun.
Kiinan pandakarhu eli isopanda
Aasialaista sukuhaaraa edustaa myös alkukarhusta polveutuva, kaikkein vanhimmaksi lajiksi arvioitu, Kiinan pandakarhu eli isopanda. Sen kaikki lähisukulaiset ovat kuolleet sukupuuttoon jo kauan aikaa sitten. Pandakarhun arvellaan eronneen karhujen kehityslinjasta noin 12 – 25 miljoonaa vuotta sitten.
Ruskeakarhu (Ursus arctos)
Oma eurooppalainen ruskeakarhumme polveutuu samasta aasialaisesta muinaiskarhusta (etruskikarhu) kuin Pohjois-Amerikan ruskeakarhut.
Maakarhua esiintyi aluksi Aasiassa, josta se levisi myöhemmin Eurooppaan noin 250 000 vuotta sitten. Euroopassa se sekoittui luolakarhuun. Synnyinsijoiltaan tämä itäinen karhu on levittäytynyt niin länteen kuin itään. Se on maailman karhuista sekä runsaslukuisin että laajimmalle levinnyt.
Jääkarhu (Ursus maritimus)
Jääkarhu on kaikista karhulajeista nuorin, ilmeisesti vain muutaman kymmenen tai sadantuhannen vuoden ikäinen.
Jääkarhukannan levinneisuýys arktisella alueella
Jääkarhun on todettu kehittyneen omaksi lajikseen Aasiassa, lähemmin Siperiassa Jäämeren rannikolla eläneistä ruskeakarhuista. Ruskeakarhuilla ja jääkarhuilla on näin yhteinen alkuperä.
Ne ovat luultavasti risteytyneet ja saaneet lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään.
Tutkijoiden mukaan jääkarhun ja maakarhun eroavaisuudet ovat niin pieniä, että ne oikeastaan kuuluvat samaan sukuun (Ursus).
Nykyisin maailmassa elää kaikkiaan siis kahdeksan karhulajia.
Näistä kolme – mustakarhu, sepelkarhu ja jääkarhu – ovat ruskeakarhulle melko läheistä sukua. Huomattavasti jo etäisempiä sukulaisia ovat malaijinkarhu, huulikarhu, silmälasikarhu ja pandakarhu.
Kaikkein kaukaisimpia sukulaisia ovat pienet puolikarhut, kuten pikkupanda ja pesukarhu.
Nykyisin karhuja ja puolikarhuja elää erilaisissa elinympäristöissä kaikkialla maailmassa, lukuun ottamatta Australiaa, Afrikkaa ja Etelämannerta.
Uhanalaisten eläinlajien joukossa on nykyisin viisi karhulajia, mutta näillä ei ole kuitenkaan välitöntä häviämisen vaaraa. Maantieteellisen elinympäristönsä perusteella karhulajit voidaan jaotella kolmeen ryhmään: pohjoisiin, amerikkalaisiin ja aasialaisiin lajeihin.
Lähde: KARHUSEURA: Progradu
Hirvikota 