Metso (Tetrao urogallus)

Metso on metsäkanalintujen suurikokoisin ja komein edustaja maassamme. Metson elinympäristö on vaihteleva havu- tai sekametsä aukkoineen ja rämeineen. Suomessa metsoa esiintyy koko maassa Ahvenanmaata ja ulkosaaristoa lukuunottamatta. Pohjoisimmassa Tunturi-Lapissa laji asustaa vain mäntyä kasvavissa jokilaaksoissa.

Metsosta tunentaan 11 alalajia, ja niistä Suomessa metsokanta koostuu kolmesta metsorodusta: nimirotu pohjolanmetso asuu Pohjois-Suomessa, karjalanmetso Keski-Suomessa ja saksanmetso eteläisimmässä Suomessa. Karjalanmetso on itäisen uralinmetson eräs alarotu, värimuunnos. Puhdasta saksanmetsoa ei Suomessa tavata, vaan rodun ainekset ovat sekoittuneet karjalanmetsoon. Rotujen esiintymisalueiden rajat ovat hyvin häilyviä ja niiden läheisyydessä esiintyy eriasteisia sekamuotoja.

Maamme metsokannoissa tapahtuu lyhytjaksoista runsaudenvaihtelua. Runsaan ja heikon kannan vaiheet seuraavat toisiaan melko epäsäännöllisesti 3-6 vuoden välein. Kannanvaihtelu on ihmisestä riippumaton, luontainen ilmiö. Yleisesti ottaen metsokannat ovat olleet laskussa 1960-luvun lopusta lähtien. Metsokanta on selvästi naarasvaltainen, sillä noin 61% on naaraita. Syynä naarasvaltaisuuteen on valikoivan metsästyksen lisäksi poikaslintujen naaraiden osuus, joka on lähes 60% kaikista poikasista.

Metson levinneisyys kattaa Euraasian havumetsävyöhykkeen Skandinaviasta Keski-Siperiaan. Lisäksi lajilla on uhanalaisia erillisesiintymiä Keski-Euroopan vuoristoalueilla. Suomessa metsoa tavataan lähes koko maassa lajin puuttuessa vain Tunturi-Lapista männyn metsärajan pohjoispuolelta.

Tuntomerkit

Koiraan pituus on 86 cm, naaraan 62 cm. Painoa on metsokukolla enimmillään viitisen Ukko_Metsokiloa. Mahtavankokoinen koiras vaikuttaa kauempaa pikimustalta, mutta pää ja kaula ovat itse asiassa liuskeenharmaat.

Höyhenys on paksu ja tuuhea. Rinnassa ja kaulassa on sinivihreänä hohteleva rintavyö. Siivet ovat ruskehtavat, siiventaipeessa on valkoinen täplä ja silmän päällä punainen heltta.

Siiven peitinhöyhenet ja etuselkä ovat tummatäpläisen ruskeat. Vatsassa ja siiven alapeitinhöyhenissä on valkeaa laikutusta. Kurkussa on tumma, vinosti katsottuna kellanpunaisena läikehtivä parta. Pitkä, viuhkamainen pyrstö on himmeänmusta, hennoin valkoisin poikkiradioin.

Metso on melko arka lintu ja sen näkee tavallisesti vain vilaukselta, kun se rymistää maasta tai puusta lentoon tai kun se juoksee pois tieltä metsätiellä, missä se on ollut hakemassa pikkukiviä ruuansulatustaan varten.

Maassa metso käyttäytyy varmasti ja liikkuu nopeasti, mutta lento on hidasta, raskasta ja meluisaa. Lentoon lähtevän linnun ryminä kuuluu kauaksi, joten metsiä samoilevat lintuharrastajat löytävät helposti suunnan linnun olinpaikkaan.

Joissain yhteyksissä sanalla ”metso” viitataan ainoastaan koiraslintuun. Vanhaa koirasta kutsutaan usein ”ukkometsoksi” tai ”homenokaksi” ja naarasta ”koppeloksi”.

Nuoret koiraat ovat aluksi ruskeankirjavia kunnes ensimmäisen syksyn kuluessa saavat tummia höyheniä pukuunsa.

Elinympäristö

Metso on elinympäristövaatimuksiltaan vaateliaimpia riistalajeja. Siksi metso on hyvä indikaattorilaji, jonka tarpeista huolehtiminen metsätaloudessa varmistaa usein myös muiden riistalajien menestymisen.

Metsojen elinpiirit ovat laajoja, jopa satoja hehtaareja.

Metsokukot oleskelevat usein tiheikön reunaosassa, jonka vieressä on pakenemiseen soveltuvaa avoimempaa maastoa. Soidinalue (noin 300 ha) muodostuu kukkojen päiväreviireistä, jotka ulottuvat noin kilometrin päähän soidinpaikasta.

Korvet ovat kanalinnuille tärkeitä poikueympäristöjä ja muutenkin arvokkaita luontokohteita. Korpia, joita käytetään edelleen puuntuotantoon, voidaan käsitellä siten, että niiden luontainen vesitalous, pienilmasto ja kasvillisuus säilyvät tai palautuvat.

Samalle soitimelle kokoontuvat metsot voivat käyttää vuoden mittaan tuhansien hehtaarien suuruisia aloja. Maisematasolla metsolle tulisi olla tarjolla riittävästi erityyppisiä elinympäristöjä vuodenkierron eri vaiheisiin. Lisäksi soveliaiden metsiköiden täytyy kytkeytyä toisiinsa siten, että ne muodostavat metsoille sopivia kokonaisuuksia.

Soidinpaikan koko on yleensä useita kymmeniä hehtaareja koko soidinalueen koon ollessa noin 300 hehtaaria.

Soidinpaikka koostuu kukkojen 1–3 hehtaarin soidinreviireistä. Maisematasolla metson elinympäristöjen tarpeet liittyvät soidinten metsäisyyteen – mitä enemmän varttunutta metsää soidinpaikan ympäristössä on, sitä elinvoimaisempia ja suurempia ovat soitimet.5 Metsokukot oleskelevat usein tiheikön reunaosassa, jonka vieressä on pakenemiseen soveltuvaa avoimempaa maastoa.

Metson ruokailuun käyttämät hakomismännyt ovat yleensä metsätaloudellisesti vähäarvoisia, ja hakomisen eli neulasten syömisen aiheuttama haitta on vähäinen.

Metso asuttaa 30–40-vuotiaita sekä tätä varttuneempia metsiä. Metso karttaa puustoltaan tiheimpiä paikkoja, mutta Pohjois-Suomen karuissa ja harvahkoissa metsissä metso suosii tarjolla olevista elinympäristöistä juuri tiheäpuustoisimpia.

Metson soidin

Metson soidinpaikkojen on todettu säilyvän parhaiten alueilla, jossa metsäpeite soitimen ympärillä on laaja-alainen. Pienimuotoinen mosaiikkimaisuus voi myös lisätä soidinpaikan säilymistä. Soitimelle keräännytään maalis-huhtikuussa aamulla tai iltamyöhällä.

Soidinpaikat ovat kohtalaisen vakiintuneet, mutta voivat toki siirtyä. Soidinalueen muoto on piirakkamainen: soidinkeskustaa ja parittelupaikkaa ympäröivät sektorimaiset kukkojen päiväreviirit.

Metson soidinpaikka voi löytyä kankaalta, rämeeltä tai korvesta. Isoon soidinpaikkaan voi sisältyä monenlaista maastoa. Soidinpaikka sijaitsee yleensä melko yhtenäisellä vähintään kymmenien hehtaarien metsäalueella.

PDF Metsänhoidon suositukset riistametsänhoitoon, 2014

Soidinmetsän ei tarvitse olla vanhaa metsää. Soitimia kannattaa etsiä jo 30 vuoden ikäisistä ensiharventamattomista männiköistä. Sopiva ajankohta alueiden kartoitukseen on maaliskuun lopulta huhtikuulle.

Soidinpaikalla on usein rämettä tai kallioita, ja maasto on tyypillisesti kumpareinen ja kenttäkerros peitteinen. Soidinpaikalla on puustoltaan väljiä osia ja pieniä aukkoja sekä suojana alikasvoskuusia, tiheikköjä tai muuta näkösuojaa kenttätasossa.

Yli puolet soidinpaikan kokonaispinta-alasta tulee aina olla metsää, jonka keskipituus on vähintään kuusi metriä ja runkoluku yli 400 runkoa hehtaaria kohti

Pesintä

Moniavioinen metso ei ole pesimäpiirilintu, vaan pesiä voi löytyä hyvinkin läheltä toisiaan. Metso pesii harvalukuisena vanhoissa, laajoissa metsissä pohjoisessa aina mäntyrajalle asti.

Naaras huolehtii yksin pesänrakennuksesta, haudonnasta ja poikasten hoivaamisesta. Pesämateriaalina ovat havunneulaset, lehdet, korret ja sammalet, joilla naaras voi tarvittaessa myös peitellä munat. Pesä sijaitsee jossakin pienessä maakuopassa, mättään kyljessä, taikka puunrungon, kannon tai juurakon kupeessa, johon naaras sen kuopii. Munii toukokuussa 5 – 12 kellanruskeaa, tummatäpläistä munaa. Haudonta-aika 25 – 28 vrk.

Poikaset kykenevät jo muutamia tunteja kuoriutumisen jälkeen seuraamaan emoaan. Untuvikot jättävät pesänsä välittömästi kuoriuduttuaan. Poikaset tekevät pieniä lentopyrähdyksiä jo 6 – 7 vrk:n ikäisinä. Muutaman viikon kuluessa niillä on auttava lentotaito.

Poikasten ensimmäisinä elinviikkoina ne ovat herkkiä kylmälle ja sateelle. Ne itsenäistyvät kuukauden ikäisinä ja ovat täysikasvuisia 2 – 3 kuukauden ikäisinä, mutta usein poikue on koossa vielä syys-lokakuussa. Yksi pesye vuodessa. Nuoret naaraat jäävät yleensä koko talveksikin emonsa seuraan. Nuoret koiraat harhailevat pieninä parvina, joissa aika ajoin nahistellaankin ja käydään pieniä tappeluja.

Ravinto

Poikaset elävät aluksi hyönteisillä. Metso syö vuodenajan mukaan vaihtelevaa kasvisravintoa: kesällä nuoria vesoja, marjoja, siemeniä ja silmuja, talvisin männyn neulasia. Erityisesti syksyisin metsot nielevät ravinnon mukana soraa. Syksyllä pääasiallisena ravintona ovat haavanlehdet.

Metso viettää talven mäntyvaltaisissa metsissä ja usein puustoisilla soilla. Ne siirtyvät talvella syömään lähes yksinomaan männyn neulasia – superrunsasta ravintoa, josta ei tule pulaa, mutta joka on hyvin hankalasti käsiteltävää. Siinä on hyvin hienopiirteisten sopeutumien kirjo.

Esimerkiksi metso syö talvella männynneulasia, mikä on mahdollisimman ongelmallista ravintoa. Neulaset sisältävät runsaasti pihkoja, jotka ovat suoraan myrkyllisiä ja jotka metso joutuu tekemään vaarattomiksi. Harsuiksi syötyjä hakomismäntyjä näkee usein rämeiden reunoilla.

Metsäkanalinnuilla ja varsinkin metsolla on lisäksi erittäin pitkät parilliset umpisuolet, jotka kaksinkertaistuvat talvella. Myös suoliston mikrobifauna muuttuu. Siten ne kykenevät hajottamaan selluloosaa ja ligniiniä sekä tekemään neulasten haitta-aineet vaarattomiksi.

Kesällä ja syksyllä metsot siirtyvät tiheämpiin kuusikoihin ja lehtokorpiin sekä mustikka-alueille. Metsot ruokailevat keväällä, kesällä ja syksyllä maassa, syrjäisillä pelloillakin metsot paikoin ruokailevat, poikueet jopa hakkuuaukioilla.

Alhainen energiankulutus on erinomainen sopeutuma talvioloihin. Sopeutuminen on tapahtunut pakon edessä, sillä metso hyödyntää talviravintonsa erittäin huonosti. Tarhaoloissa metson päivittäinen energian tarve lähes kaksinkertaistuu, kun siirrytään rehusta ja kaurasta puhtaaseen neulasravintoon. Se johtuu neulasten huonosta sulavuudesta

Metson metsästysmuodot

Perinteisin tapa metsästää metsoa on kulkea saloja pitkin haukkuvan lintukoiran, useimmiten suomenpystykorvan, kanssa.

Koira hakee linnun, jolloin se nousee puuhun ja koira alkaa hakkumaan sitä. Koiran kiinnittäessä linnun huomion itseensä, pääsee metsästäjä hiipimään varovaisesti ampumaetäisyydelle. Kovin lähelle ei haukussakaan olevaa lintua pääse, joten työkaluna on luodikko – tai pystykorvametsästäjän perusase, rihlakko.

Myös seisovia koiria käytetään metsojahdissa, jolloin koira naulaa linnun katseellaan paikalleen ja näin mahdollistaa metsästäjän etenemisen tilanteen tasalle.

Kaverin kanssa metsästettässä voidaan esimerkiksi kiertää suon laitoja siten, että toinen kulkee suon puolella ja toinen metsänrajassa, hyvällä onnella metso lentää suoraan jahtikaverin syliin.

Latvalinnustaminen on kolmas jahtimuoto. Tämä tapahtuu loppusyksystä tai talvella, jolloin metso on siirtynyt männynneulasdietille. Suosituimpia ravintopuita ovat metsäpalon tai salamaniskun vaurioittamat puut tai hidaskasvuiset rämemännyt.

Metsästysaika vaihtelee paikka- ja maakunnittain 10.9. ‒ 31.10. – toisin paikoin metso on täysin rauhoitettu.

Lisää aiheesta:

Metsäkanalinnut
Metsäkanalintujen metsästys muodot
Metso
Teeri
Kannanhoito

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s