Valkohäntäpeura

Valkohäntäpeura (Odocoileus virginianus) on Amerikasta kotoisin oleva, peurojen alaheimoon kuuluva hirvieläinlaji.

Valkohäntäpeurat elää ihmisen siirtämänä vieraslajina ainakin Karibialla, Suomessa, Tšekissä ja Uudessa-Seelannissa.

ValkohäntäpeuratValkohäntäpeura on maahamme siirretty vieraslaji. Laji tuotiin Suomeen 1930- ja 1940-luvuilla, ja nykyisin se on alueellisesti tärkeä riistaeläin.

Luontaisella esiintymisalueellaan valkohäntäpeurasta tunnetaan kymmeniä alalajeja, jotka poikkeavat toisistaan ulkonäöltään ja kooltaan.

Hirveä selvästi pienempi ja sirompi. Säkäkorkeus 90–110 cm, ruumiin pituus 150–180 cm. Pukin paino jopa 130 kg, naaras 40–80 kg.

Tunnusomaista pitkähkö alta valkea häntä, jonka eläin nostaa häirittynä varoitussignaaliksi. Karvan väri kesällä punertavanruskea, syksyllä vaaleanharmaa, mahapuoli vaalea.

Vasa tanakka, neliömäinen. Pukilla sisäänpäin kaarevat sarvet, usein nk. tulppaanisarvet.

Valkohäntäpeuran sorkan pituus on 7–12 cm. Pukin sorkka on isompi kuin naaraan, mutta sukupuolen tunnistaminen sorkan pituudesta ei ole suositeltavaa.

Valkohäntäpeuran sorkan ulkoreuna on pyöristynyt ja kärki melko terävä. Sorkan muoto eroaa selvästi kuusipeuran sorkasta, jonka ulkoreuna on lähes suora.

Elinympäristö

Tyypillinen valkohäntäpeuran talvehtimisalue on mustikkainen, vähäluminen kuusikko.

Valkohäntäpeura kerää syksyllä vararasvaa, jonka avulla se voi selvitä 2-3 kuukautta heikollakin ruoalla, jopa katajat kelpaavat.

Ankarat talvet voivat koitua etenkin myöhäisten vasojen ja kiiman näännyttämien pukkien kohtaloksi. Talviruokintapaikat ovatkin etenkin esiintymisalueen rajoilla eläville peuroille erityisen tärkeitä.

Suuntaa antavana tiheytenä on valkohäntäpeurojen ruokinnassa pitää noin 1 ruokintapaikka/2-5 km²/ määritelty talvinen hoito- ja esiintymisalue.

Ruokinta-automaatteja on hyvä olla enemmän kuin yksi. Kauriilla ja peuroilla on omat nokkimisjärjestyksensä ja usein laumasta isoimmat syö ensin. Sijoittamalla alueelle useampia automaatteja säilyy ruokinnalla ruokarauha.

Tiheimmillään valkohäntäpeuroja on yli 50 tuhannella hehtaarilla, keskimääräinen valkohäntäpeuratiheys on 17 peuraa tuhannella hehtaarilla.

Ravinto

Valkohäntäpeura aterioi herättyään ensi kerran aamunsarastuksen aikoihin ja toistamiseen illalla, ja jatkaa ruokailua usein yöhön asti.

Sen ravinto koostuu monenlaisista kasveista ja kasvinosista, kuten heinistä, ruohoista, varvuista, pensaiden ja puiden lehdistä, viljanjyvistä, tammenterhoista, marjoista ja omenoista sekä sienistä

Paksu, yli puolimetrinen lumikerros haittaa valkohäntäpeurojen liikkumista ja luontaista ravinnonhankintaa. Pienisorkkaisilla jaloilla ei ruoan kaivu lumesta onnistu.

Suomessa ne selviävätkin talvisin paljolti metsästäjien suorittaman riistaruokinnan avulla. Ruokintaan käytetään eniten omenia ja juureksia kuten perunaa, porkkanaa ja punajuurta sekä viljaa ja heinää.

Eläinten ravintofysiologisilla ehdoilla tapahtuvalla talviruokinnalla voidaan kuitenkin edesauttaa niiden yleiskunnon ja siten myös tuottokyvyn säilymistä keväällä tapahtuvaan poikimiseen.

Valkohäntäpeurojen luonnossa käyttämä ravinto koostuu lukuisista eri kasveista ja kasvinosista. Heinä- kasvit ja ruohot, varvut, pensaiden ja puiden lehdet, usein maitohorsma, marjat ja omenat sekä sokeri- juurikkaat ja viljan siemenet kuuluvat sen eri vuodenaikaisravintoon.

Talvisin erityisesti katajan, mutta myös männyn neulasilla ja vuosikasvaimilla sekä pihlajan, haavan ja pajujen versoilla voi sen ravinnossa olla suurikin merkitys.

Naavaa peurat syövät mielellään niiden sisältämän antibioottisten aineiden ja runsaan c-vitamiinin vuoksi.

Tuoreiden, hieman mäkisten kangasmetsien ja lehtomaisten kohteiden ympäröimät pellot tai näiden metsätyyppien välitön läheisyys tarjoavat peuroille luontevan elinympäristön, laaja-alaiset kuivat kankaat tai suoalueet eivät yleensä ole peurojen elinympäristöjä vaan lähinnä läpikulkualueita.

Lisääntyminen

Syksy muuttaa valkohäntäpeurojen käyttäytymistä: kiima-aika lähestyy ja liikkuminen lisääntyy. Etenkin valkohäntäpeurapukit liikkuvat paljon etsiessään naaraita.

Peura tulee sukukypsäksi 1,5 -vuotiaana.

Valkohäntäpeuran kiima-aika on marraskuussa ja se synnyttää tyypillisesti 1-2 vasaa toukokuussa. Ravintotilanteen ollessa hyvä eivät kolmosvasatkaan ole harvinaisia. Kantoaika on 7 kuukautta.

Valkohäntäpeuran vasa ei seuraa emoa, vaan jää piiloon kasvien suojaan, jossa sen emo käy sitä ruokkimassa.

Metsästys

Valkohäntäpeurakantaa säädellään metsästyksellä kuten hirvikantaakin. Suurimmillaan kanta on Etelä-Hämeen, Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Uudenmaan riistakeskusalueilla.

Valkohäntäpeuralla on kokeiltu erilaisia metsästysmuotoja kuten hirvellä. Valkohäntäpeuraa metsästetään tyypillisesti ajavia mäyräkoiria apuna käyttäen tai vahtimalla ruokintapaikoilta.

Paikoin valkohäntäpeurakanta on kuitenkin kasvanut niin runsaaksi, että kolareita tapahtuu liikaa. Metsästyksen kohdentaminen enemmän aikuisiin naaraisiin auttaa pitämään kannan kasvun kurissa.

Nykyään myös metsästysjousen käyttö valkohäntäpeuran metsästyksessä on sallittu, mikä lisää lajin kiinnostusta ja arvostusta riistalajina entisestään.

Tuottavassa kannassa vasaosuuden suuruus olisi hyvä olla noin 60 – 65 prosenttia kokonaissaaliista.

Metsästystä pyritään painottamaan tasaisesti molempiin sukupuoliin ettei kanta pääse vinoutumaan. Puolet saaliista tulisi olla vasoja.

Riittävän naarasvetoisuuden ja kolaririskin vähentämiseksi metsästys tulisi aloittaa heti metsästyskauden alussa.

Metsästysaika

1.9. — 28.9. Vahtimalla
29.9. — 31.1.  Hirvieläimen pyyntiluvalla
1.2. — 15.2. Ilman koiraa

>Valkohäntäpeura

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s