Kani räpistelee villisti loukussaa. Walter Rehn, 18, ottaa pitkäkorvan käteensä ja antaa sille kuolettavan iskun puunuijalla.
Rehnin rakas harrastus, villikanien metsästäminen, on verrattain harvinainen harrastus kaupunkilaisnuorukaiselle.
Mies on pyydystänyt kaneja lokakuusta alkaen taloyhtiön pyynnöstä ja luvalla. Sillä yritetään pelastaa alueen uudet mustaherukkapensaat kaninhampailta.
Kanin metsästysaika on syyskuusta huhtikuuhun ja silloin kaikki metsästyskortin omistavat saavat pyytää sitä maanomistajan luvalla.
Ruskeasuolla on yksi Helsingin kantakaupungin vahvimmista kanikannoista. Viime vuosien leudot talvet ovat kasvattaneet kantaa entisestään, kerrotaan Helsingin kaupungilta.
”Tässä ovat kanit numero 52 ja 53”, lukiolainen tuumaa ja kirjaa ylös saaliinsa.
”Kerran myöhästyin tunnilta pyydysten vuoksi. Sanoin opettajalle, että oli liikaa riistaa”, Rehn nauraa.
Rehnin pyydyksiin on yön aikana tullut kelpo saalis. Kolmesta häkistä kahteen on sujahtanut kaupunkikani omenan ja porkkanan houkuttelemana.
Vieressä hurisee Mannerheimintien aamuruuhka, kun Rehn viiltää eläimen vatsanahkan auki ja vetää suolet ulos.
Suolet päätyvät roskasäiliöön ja kanit pestään lavuaarissa puhtaaksi verestä. Sen jälkeen Rehn ripustaa ne parvekkeelle roikkumaan.
Riiputtaminen tekee lihasta mureampaa.
Kahdesta kanista saa jo padan, Rehn kertoo. Osan kaneista Rehn antaa tutuille.
Kaninmetsästys alkoi Rehnin toisesta rakkaasta harrastuksesta – jousiammunnasta.
”Haaveilin, että voisin sillä ampua kaneja. Se on kuitenkin laitonta, kun on asutusta lähellä.”
Jousi vaihtui loukkuun ja nuoli puunuijaan. Rehnistä tuli lähiruuan metsästäjä.
”Tykkään olla ulkona. Tykkään myös ruuanlaitosta ja haluan päästä siinä hieman syvemmälle, tietää mistä ruoka tulee ja mitä se on tehnyt.”
Ihan kaikki puput eivät Rehnin pataan kelpaa. Alueen kuuluisuus, vitivalkoinen ja punasilmäinen albiinopupu on liian kaunis tapettavaksi. Sen Rehn päästää vapaaksi.
”Se on Snow White, sitä en tapa, lupasin naapurille”, Rehn sanoo.
”On minulla sellainen suurempi suunnitelma, että pyydän pois kaikki muut kanit ja pian täällä olisi vain valkoisia kaneja”, Rehn naureskelee.
Eläimen tappaminen on harrastuksen pimeimpiä hetkiä, Rehn myöntää.
”Kyllä se ensimmäisillä kerroilla vähän kyrsi, kun ne sätkivät käsissä. Tärkeintä on tehdä se nopeasti ja kivuttomasti. En myöskään pyydä niitä kovilla pakkasilla, ettei niiden tarvitse värjötellä loukussa.”
Kanin tappaminen omalla takapihalla tuntuu ajatuksena väkivaltaiselta ja brutaalilta. Rehnin mielestä asia on mitä luonnollisin.
Kaikki liha tulee tapetusta eläimestä, se kaupassa myytäväkin, mies miettii. Ja pusikossa samoillessa pääsee perusasioiden äärelle.
”Ruuan pyytäminen omin käsin tuntuu hyvältä.”
Hirvikota 