Puukkotieto – eränkävijän ja luonnossaliikkujan uskollinen matkakumppani

Suomalainen ja puukko on yli 2500 vuotta vanha erottamaton yhdistelmä. Entisinä aikoina puukko killui turvan tuojana kantajansa sivulla.

Joskus käsivarren mittaisena, tai omistajansa kämmenen leveyttä tavoitellen. Se liikkui isäntänsä mukana kaikkialla, pelastaen tämän jäisestä avannosta, tai vapautti hevosen kaatuneen kuorman puristuksesta.

Puukko on ollut suomalaisen ensimmäinen apu ja viimeinen hengen turva. Se synnytti iloisen pajupillin, räikeästi soivan tuohisen paimentorven, tai sulosävelin soivan puisen kanteleen.

Suomalainen puukko on työkalu, jota on tarvittu jokapäiväisessä elämässä.  Puukko on erityisesti eränkävijän ja luonnossaliikkujan uskollinen matkakumppani.

Puukkoja alettiin valmistamaan raudan käyttöönoton ja sen käsittelyn oppimisen aikoihin. Puukko on ollut aina yleistyökalu, jota on käytetty puuntyöstöön, ruokailuun, riistan teurastukseen, kalan perkaamiseen, parran ajoon jne. Se on -niin terän, kuin kahvankin kohdalta- yleensä noin kämmenen levyinen. Vuolupuukossa terä on kahvaa lyhyempi.

Suomalainen puukko voidaan ryhmitellä noin pariinkymmeneen eri ryhmään.

Tuppi

Tupen tehtävänä on suojata puukkoa sekä käyttäjäänsä silloin, kun puukko ei ole käytössä. Puukon voi ripustaa vyölle tupen ripustuslenkin eli kantimen avulla. Tuppi suunnitellaan aina jokaiselle puukolle erikseen.

Jokaisen tupen tulee olla täsmälleen määrätyn kokoinen ja mallinen, jotta se muodostaa sopivan parin puukon kanssa.

Tupen painatukset tehdään joko tuppileikkeeseen tai valmiiseen tuppeen.

Tupen pienet yksityiskohdat ovat koristeellisia, mutta niillä on useimmiten myös käytännön merkitystä.

Muinaispuukot

Näillä puukoilla ymmärretään nykyisin vanhoja haudoista kaivettuja malleja, tai muuten säilyneitä yksilöitä. Tunnetuimpia niistä ovat mm. Tuukkalan emännän puukko, Inarin puukko, Euran puukko, Kaarinan Ristinmäen väkipuukko jne. Puukkoja on nähtävillä lähemmin Kansallismuseon kokoelmissa.

Käyttö- ja talonpoikaispuukot

Tämä puukkomalli on ehdottomasti vanhin tavallisen kansan käyttämä kuras, joka nimi esiintyy jo kansalliseepoksessamme Kalevalassa. Kun Kullervo kirosi katkennutta puukkonsa terää, niin ”kuras kivehen karahti”, noin ilmaistuna suuresti oikaisten.

Puukko syntyi silloin aina kylän tai oma kartanon pajassa, jossa teräkaluja valmisti alueen mahtimies, eli seppä, rautio, tai vain muuten taitava takoja. Hänen taitoihinsa uskottiin ja teräkalu oli aina maineensa veroinen.

Myöhemmin vanha sananlasku sanookin että, sepän kanssa on oltava väleissä, mutta papista ei ole niin väliä. Puukot muodostuivat jokaisen sepän omiksi malleiksi, joka oli tietysti paras mahdollinen.

Raudan valmistaminen on jo tuhansia vuosia vanha taito ja meillä suomessakin sen arvellaan olevan samaa luokkaa, tai jopa vielä vanhempaa, jos ajatellaan Rovaniemen läheltä löytynyttä vaakamasuunin tarkoitusta. Pienessä masuunissa sopivasti puuhiiltä käyttämällä saatiin rautaan myös sopiva hiilimäärä ja metalli voitiin karkaista pystyväksi teräksi.

Vöyrin puukko

Kun Ruotsi-Suomen hallitsijana oli Kustaa III jälkeen Kaarle XII ja vallankahvaa kääntelivät aateliset, syntyi Vöyrin rannikkopitäjässä puukkomalli, jota voitaneen pitää ensimmäisenä varsinaisena ”oman aikamme” tyyppipuukkona maassamme.

Vöyrin puukon syntymää on vaikea todentaa tarkasti. Eräät lähteet arvelevat sen tullee käyttöön noin 1750 tienoilla.

Härmän Puukko

Härmän Puukko on luultavasti toiseksi vanhin tyyppipuukko maassamme. Sen on luonut aikoinaan kuuluisan ”häjy” Antti Rannanjärven serkku Erkki Rannanjärvi. Ei voi välttyä ajatukselta, että vaikutteita olisi saatu naapurikunnasta Vöyristä.

Puukon valmistuksen aloitti Erkki Rannanjärvi, jonka arvelen saaneen vaikutteita timpermanneille valmistetusta kaksineuvoisesta vöyriläisestä. Puukkoja valmistettiin tietysti kaikille halukkaille.

Kalajokilaakson puukko

Pohjanmaan puukkoihin kuuluu merkittävänä osana Kalajokilaakson puukko. Suomen Teollisuuslehti kirjoitti toukokuun 1. päivänä 1901 laajan artikkelin Pohjanmaan puukkoteollisuudesta, jossa se keskittyi lähinnä juuri Kalajokilaakson puukonrakennukseen.

Lehden artikkelin mukaan muutamilla paikoin maakuntaa alettiin valmistaa puukkoja suuremmassa mittakaavassa ja ala kehittyikin todelliseksi kotiteollisuudeksi.

Pyhäjärven perinnepuukko

Kertomus tästä puukosta liittyy saumatta pohjalaisten puukkojen joukkoon, sillä Pyhäjärvi on alkuna Pyhäjoelle, joka laskee vetensä Pohjanlahteen ja naapurina virtaileva Kalajoki on saanut myös oman kuraksensa. Puukon tarina alkaa seppä Samuli Tuoriniemestä, joka syntyi 14.12.1823 ja kuoli 24.3.1915 Pyhäjärvellä.

Kauhavalainen puukko

Kauhavalainen puukko sai sulavan ja plastisen sommittelun määreillä mitattuna lähes täydellisen muotonsa jo yli sata vuotta sitten. Kuitenkin varsinaisen maineensa puukko sai, kun ”alkupuukkosepät” Iisakki Järvenpää ja hänen serkkunsa Juho Kustaa Lammi alkoivat kehitellä puukon tuohipään kuvimista metalliupotuksilla.

Sota-ajan puukot ovat mielenkiintoinen asia myös kauhavalaisten osalta. Kaikki ”jalompi” materiaali tarvittiin puolustusvälineiden valmistukseen ja tuolloin helat valmistettiin sinkistä ja muista halvemmista aineista.

Myös rauta otettiin käyttöön heloissa. Nahka meni kaikki maanpuolustuksen tarpeisiin ja niin joku paperitehdas modifioi vanhan paperikoneen tuottamaan noin 1,5 mm paksua jämäkkää pahvia, jota käytettiin kenkäteollisuudessa, mutta myös puukkotehtaan saivat sitä tuppien valmistukseen. Valitettavasti vain kukaan ei tunnu tietävän mikä tuo pahvia valmistava tehdas on ollut.

Veriuran synty

Veriura on asia, joka puhuttaa vieläkin puukonharrastajia ja myös muita asiasta kiinnostuneita. Kerrotaan vakavalla naamalla tarinaa puukotuksesta, jota on ratkottu oikeudessa.

Puukottaja oli saanut kovemman tuomion, kun verityössä käytetyssä puukossa ei ollut veriuraa. Tarinoita on kosolti. Kuitenkin veriuran tulo puukon hamaran ja terän lappeen väliin on vain näyttävyyden hyväksi tehty asia.

Tiedetään, että 1905 Iisakki Järvenpään tehtaalla on yritetty valmistaa uraa puukkoihin, mutta sen aikaisilla hiekkakivitahkoilla sen tekeminen ei onnistunut. Olisikohan jälleen maamme pelastaneilla saksassa koulutuksensa saaneilla jääkäreillä ja heidän luomillaan suhteilla ollut sormensa pelissä, sillä aluksi saksasta saatiin tiettävästi ensimmäisiä noin 5 mm paksuja hiomalaikkoja , joilla uran hiominen onnistui vaivatta.

Ruukintehtaiden puukot

Vuonna 1649 perustettu Fiskarsin ruukki alkoi tuottaa rautaa ja valmistaa siitä erilaisia taloustyökaluja maamme tarpeisiin. Kului kuitenkin aikaa 177 vuotta, ennenkin ruukin patruuna älysi, että kukaan ei valmista tässä maassa puukkoja teollisesti. Oli pärjätty jo ”tuhansia vuosia” seppien valmistamilla puukoilla ja myös tehtaan valmistamat puukot saattaisivat tehdä kauppansa.

Vuodelta 1826 on olemassa ilmoitus hienotaonnasta, jonka vuoksi hankittiin Ruotsista seppämestari Erik Rinman ja kaksi kisälliä vuonna 1830 käynnistämään puukkojen valmistusta tehtaalle. Rinman suunnitteli puukkomallit, joita alettiin viedä lähinnä Venäjälle, mutta osa jäi tietysti suomalaisten käyttäjien käsiin.

Vuoden 1840 nurkilla katsottiin, että mallistoa piti edelleen kehittää ja siksi kutsuttiin Fiskarsiin englantilainen puukkomestari Edvard Hill mukanaan sheffieldiläisiä ammattimiehiä.

Hill suunnitteli täysin uuden puukkomalliston ja joihinkin puukkoihin leimattiin myös teksti Hill Fiskars. Näitä puukkoja Fiskars valmisti 1800-luvun loppupuolelle asti. Tunnusomaista näille puukoille on ebenpuu ja puhvelinsarvikahvat, joita pidetäänkin yleisesti Hillin suunnittelemina ja näitä malleja löytyy vanhasta luettelosta pitkälti toista sataa.

Rautalammin puukko

Savon ja Keski-Suomen rajamailla sijaitseva Rautalampi nousi maailman kartalle jo yli sata vuotta sitten loistavien puukkojensa ansiosta. Paikkakunnalla puuhaileva seppä Emil Hänninen kehitti puukkomallin, joka on edelleenkin eräs maamme arvostetuimpia korupuukkoja.

Vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä hän sai tunnustuksena tekemästään korupuukosta pronssimitalin, joka nosti puukkomallin lopullisesti Autonomisen Suomen erääksi huipputuotteeksi.

Puukon tuppi

Suurin ero kauhavalaisen ja rautalampilaisen välillä löytyy tupesta. Rakenne on samanlainen, mutta rautalampilainen eroaa tupen peiliosuuden suhteen melkoisesti.

Tuppea edestäpäin tarkastellessa se näyttää miltei kolmikulmaiselta. Vasta kun tuppea kääntelee, niin se osoittautuukin kuusikulmaiseksi. Suurin ero kauhavalaiseen on peilissä, joka on erittäin kapea ja sivuviisteet täyttävät etufasaadista kaksi kolmasosaa.

Toijalan puukko

Eräs maamme kuuluisimmista ja kauneimmista korupuukoista on Toijalan puukoksi nimetty helahoito.

Oikeastaan tuon upean esineen kuuluisi olla Jämsän puukko, tai oikeastaan Jämsänkosken puukko, jos nimi olisi sille annettu alkuperäisen tekijän ja sen suunnittelijan asuinpaikan mukaan. Puukko on nimittäin syntynyt Jämsänkosken Patalan kosken sahalla joskus 1800-luvun alussa tai puolenvälin paikkeilla luultavasti sahaseppä Jan Flinkin toimesta.

Pekanpään puukko

Pekanpään kylä sijaitsee noin 50 km Torniosta pohjoiseen. Puukosta kehittyi varsin omintakeinen, melko suurella tuohikahvalla varustettu malli. Hiljalleen sama malli levisi pitkin jokilaaksoa ja voidaankin puhua myös Tornion jokilaakson mallista.

Puukon alahelana on melko ohut messinkilevy, joka tukee tuohia ja liittää kahvan tukevasti suoraan terään. Terä on aina ollut tyypillinen vuolupuukon terä ilman palkoa, joka tekee puukosta hyvän vuolupuukon.

Stuorra-Niibi eli Saamelainen leuku

Selviytyminen arktisten alueiden ankarassa ilmastossa on vuosisatojen kuluessa synnyttänyt monia toimeentuloa helpottavia keksintöjä. Eräs niistä on kiistatta saamelainen kirveen korvike, eli leuku.

Stuorra-Niibin syntyhistoriaa tuskin kukaan pystyy selvittämään, mutta voidaan päätellä ja olettaa sen syntyneen samoihin aikoihin kun tavallinen puukko kehittyi raskaaksi väkipuukoksi.

Aikaa tuosta on vierähtänyt reilusti tuhat vuotta ja saamelainen heimo asusteli eteläistä suomea, josta taas on muistona satoja Lappi sanalla alkavia paikan nimiä. Saamelaiset ovat toki tunteneet myös kirveen, mutta sen kuljettaminen vyöllä tai poron vetämässä pulkassa on hankalaa ja myös vaarallista.

Leuku kehittyi melko painava teräiseksi ja suurikokoiseksi puukon tapaiseksi aseeksi, jolla pystyi tekemään kotapuut, tulitarpeet ja lähes kaikki voimaa vaativat paimentolaiselämässä tarvittavat työt. Sen kuljettaminen tukevassa vyössä on helppoa ja turvallista, eikä terän reilu paino tunnu kannettaessa.

Leukun terä taottiin hiiliteräksestä ja usein se entisinä aikoina tehtiin käyttäjänsä mieltymysten mukaan. Tavallinen terän pituus on noin 20 cm, mutta eroja on paljon.

Terän paksuus on noin 5 mm ja leveys 30–40 mm. Näillä ominaisuuksilla saadaan tarpeeksi iskuvoimaa ja suunnilleen kirveen teroituksen mukainen teräkulma soveltuu hyvin lyövään työskentelyyn.

Kun maahamme iski raju kato 1862 alkaen, niin suomalaiset lähtivät sakoin joukoin kohti pohjoista ja Ruijan rantoja, jossa pärjää vieläkin selvällä suomen kielellä.

Mennessään halki laajan pohjoiskalotin he ostelivat paikallisilta saamelaisilta työkaluja ja niin aidot puoliluutuppiset leukut loppuivat nopeasti. Piti keksiä nopeampi tapa tehdä tuppia ja niin alettiin käyttää pelkkää poron nahkaa. Tapa on sitten jäänyt elämään varsinkin eri tehtaiden ja yksittäisten valmistajien joukkoon.

Saamelainen puukko eli Unna-Niibas

Saamelainen puukko on eräs kauneimpia ja taidokkaimpia käsityön helmiä mitä puukkojen alalla on koskaan tehty. Arktisen alueen taitavat osaajat ovat ladanneet siihen vuosisatojen kuluessa mystiikka ja taidetta, mutta se on myös erinomainen työväline moneen tarkoitukseen.

Porojensa mukana jutaavat, eli kulkevat saamelaiset käyttivät hyväkseen kaiken mahdollisen mitä porosta sai tehtyä.

Myös puukon kaikki muut osat, terää lukuun ottamatta, tehtiin tämän eläimen sarve

sta ja nahasta, vain tunturikoivun pahkaa kelpuutettiin joskus puukon pään keskiosaan. Tuppeen käytettiin pelkästään poron sarvea ja kotikonstein parkittua nahkaa.

Saamelainen Unna-Niibas on kehittynyt aikojen kuluessa suoraselkäiseksi ja tyylikkääksi puukoksi. Puukko on aina ollut kokopontinen, eli ns. ylähela on joka puolelta laajempi kuin kahva. Tämä helpottaa puukon tupesta ottamista, sillä kaikissa aidoissa Unna-Niibaksissa on melko tiukka naksu lukitus, joka estää puukon putoamisen. Samalla puukko pysyy hyvin kädessä, vaikka käsi olisi liukas kalan perkuun tai poron teurastamisen tuoksinassa.

Puukon terän entisinä aikoina takoi joku alan saamelainen osaaja ja aina hyvästä hiiliteräksestä.

Merimies puukko

Tämä puukko puukko on eräs harvinaisuuksista maamme puukkokulttuurissa ja se on vielä kaiken lisäksi erittäin pystyvä mihin työhön hyvänsä.

Purjelaivojen aikakaudella oltiin merellä kuukausia, joskus tietysti työvälineet rikkoontuivat ja kuluivat loppuun, tai putosivat mereen. Piti keksiä jotakin tilalle. Puukon pään aine on ollut jo vuosituhansia puuta, tai jotakin muuta materiaalia, mutta merimies oivalsi sen syntyvän myös laivassa olevista aineista.

Köyttä suuressa purjelaivassa oli varmaankin monta kilometriä ja siitä jäi aina pieniä pätkiä, kun tehtiin pleissauksia ja jatkettiin köysiä. Kuitenkin oivallus on ollut varsin hyvä, sillä köydestä valmistettu puukon pää on jopa hyvin käteen sopiva ja vieläpä miellyttävä tuntuinen työskenneltäessä.

Linkki: Puukkoseppä

Puukon valmistus: Suunnittelu ja terän valmistus
Puukon valmistus: Terän hiominen, teroitus

Puukon valmistus: Kahvan valmistus

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s