Susi juoksi edellä, mies hiihti perässä – seitsemän tunnin raaka kilpajuoksu

Oli tammikuu vuonna 1982. Jahti oli alkanut aamuhämärissä. Susi oli tappanut Vieremällä Pohjois-Savossa kotieläimiä, ja paikalliset metsästäjät olivat saaneet sen kaatamiseen poikkeusluvan.

Aamun aikana metsästäjät olivat jo kerran saaneet suden motitettua lippusiimalla, mutta se oli onnistunut livahtamaan karkuun.

Suden perään oli lähtenyt kaksi miestä metsäsuksilla. Toinen heistä oli 26-vuotias kova erämies, hiihtänyt kilpaakin.

Ensimmäiset tunnit hän hiihti kaverin kanssa, mutta kun tämä väsyi, mies jatkoi yksin.

Susi ei luovuttanut. Se juoksi keskellä metsää, teki välillä lenkin ja jatkoi taas suoraan – mies perässään.

Se oli raaka matka talvipakkasessa. Nestehukka oli kova. Pysähtyä ei voinut, muuten susi olisi kadonnut näköpiiristä.

Sitten susi tuli suon laitaan. Siinä se hidasti sen verran, että mies pääsi ampumaetäisyydelle. Polviasentoon mies oli liian väsynyt, joten hän heittäytyi lumeen makuulleen – ja ampui.

Hiihto umpihangessa keskellä metsää oli kestänyt seitsemän tuntia.

Mies oli voittanut.

Sama mies hiihti toisenkin kerran suden perässä muutamaa vuotta myöhemmin, mutta tuolloin jahti kesti ”vain” viisi tuntia. Se kuitenkin sinetöi hänen kohtalonsa.

Seppo Ronkaisesta tuli Susi-Ronkainen.

Maine kantautui tutkijoiden tietoon, ja niin Ronkainen palkattiin vuonna 1998 tutkimusmestariksi tuolloiseen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokseen (Rktl), nykyiseen Luonnonvarakeskukseen (Luke).

”Ajattelin, että tämä se on, toiveammatti. Olen ikäni metsässä liikkunut, ja nyt saisin tehdä sitä työkseni. Olisin viikot Kuhmossa ja seuraisin susia”, Ronkainen kertoo.

Uravalintaan vaikutti etenkin se, että Ronkainen oli ollut 1990-luvun alussa mukana Oulun yliopiston karhututkimuksessa. Hän pyydysti karhut pannoitusta varten ja seurasi pantakarhuja maastossa.

Karhut vaihtuivat susiin.

Suden kaatajasta tuli susitutkija

Ronkainen, 66, on ollut mukana susitutkimuksessa nyt lähes neljännesvuosisadan. Joulukuun alussa hän jäi eläkkeelle, mutta susia hän ei jätä. Tekeillä on muun muassa kirja suden vuodesta.

Ronkainen jos kuka tuntee sudet. Villin suden hän on kohdannut läheltä todennäköisesti useammin, kuin kukaan muu Suomessa.

Hän on ottanut suden kiinni elävänä ja kiinnittänyt sille seurantapannan 300 kertaa, kaikkiaan 200:lle eri sudelle. Sitä varten hän kehitti aivan erityisen työkalunkin, vimpaimen.

Vimpain on alumiiniputken päässä oleva kiristettävä lenkki, jolla suden sai vauhdissa kiinni, kun roikkui suksilla moottorikelkan perässä.

Niin piti ennen tehdä, sillä nukutusaineen sai pistää vasta, kun susi oli ensin rauhoittunut laatikossa pari tuntia. Nykyään nukutusnuolen saa pannoituksen yhteydessä ampua suoraan juoksevaan eläimeen moottorikelkasta tai helikopterista.

”Olihan ensimmäinen tilanne pelottava, mutta ajan saatossa suden kiinniottoon on tottunut”, Ronkainen kertoo.

Suomen suurpedoista susi herättää voimakkaita ja äärimmäisiä tunteita. Sutta pelätään ja vihataan. Sitä myös suojellaan intohimoisesti.

Ronkainen ei ole kumpaakaan ääripäätä. Mutta susitutkimuksen kenttätyöntekijänä hän on saanut vahvasti kokea vihapuheen. Ja tappouhkaukset.

Metsäautotie kulkee läpi Pohjois-Savon erämaisten mäntykankaiden. Tuore pakkaslumi on valkaissut tienoon.

Lumijälkiä on harvakseltaan, mutta autoa ajava Ronkainen ja takapenkillä istuva luontokuvaaja Katja Ronkainen ovat harjaantuneita. Pariskunta havaitsee nopeasti, mikä eläin on tien yli milloinkin juossut.

Ainakin jäniksiä ja hirviä on ollut liikkeellä.

Susistakin on havaintoja, mutta edellisyönä ne eivät ole tällä alueella liikkuneet, vaikka ollaan niin sanotussa riistaportissa. Viherkäytävästä on yhteys Suomenselälle, ja reittiä käyttävät niin sudet kuin karhut ja metsäpeuratkin.

Tien vieressä on kymmenkunta teertä maassa ja ylhäällä puissa. Vähän matkan päässä riekko lehahtaa tieltä lentoon.

Nyt metsään johtaa selvä jotos, jälkijono.

Seppo Ronkainen nousee autosta, tarpoo metsään ja uppoaa vyötäisiään myöten pehmeään lumeen: ”Ilves. Emo ja pentu.”

Kolme tuntia suden kanssa samassa kuoppassa

Hakkuuaukean vieressä Ronkainen näyttää paikan, jossa hän ajoi kerran moottorikelkalla kiinni susilauman johtajanaaraan, alfasuden. Se sai pannoituksen yhteydessä nimekseen Taru.

Taru oli varovainen tietä ylittäessään, kun taas Sotkamossa seurantapannan saanut alfanaaras Vaalea oli vikkelä ja kova juoksemaan, Ronkainen muistelee.

Jälkiä etsiessä on aikaa tarinoida. Mieleen on painunut poikkeuksellinen tilanne Pyhännällä vuonna 2008. Silloin Ronkainen päätyi suden kanssa kolmeksi tunniksi samaan kuoppaan.

”Olin saanut alfauroksen kiinni suolla. Ilmoitin puhelimella koordinaatit laatikkomiehelle ja jäin odottamaan.”

Odotuksesta avonaisella suolla hyytävässä viimassa tuli pitkä ja kylmä. Ronkainen polki lumeen kuopan ja jäi siihen makaamaan suden päälle. Jossain vaiheessa puhelinkin katosi hankeen.

Maallikosta voi kuulostaa käsittämättömältä, että joku voi maata hangessa villin suden päällä ja selvitä moisesta vahingoittumana.

Ronkainen on kuitenkin oppinut, että sutta on helppo käsitellä. Toisin kuin karhu, ahma tai ilves, susi alistuu kohdatessaan vahvempansa.

”Susi alistuu eikä helposti tartu ihmiseen. Koskaan tilanteet eivät ole olleet uhkaavia eikä susi ole purrut minua, ei kuljetuslaatikossakaan. Katsellut vain”, Ronkainen kertoo.

Viimein apumiehetkin löysivät kylmissään kuopassa maanneen Ronkaisen.

Selvisi, että mukana olleella virolaisella tutkimusmestarilla oli käytössään eri koordinaattijärjestelmä ja että miehet olivat menneet ensin väärään paikkaan.

Totta kai yli 20 vuodessa on sattunut myös vahinkoja. Mutta ei suden kanssa.

”Naarmuja tulee kyllä metsässä kelkalla ajaessa”, Ronkainen sanoo.

Häneltä on eri tilanteissa murtunut kylkiluita ja revennyt pohjelihas.

Pahin onnettomuus sattui vuonna 2005, kun Ronkainen seurasi moottorikelkalla suden yöllisiä jälkiä. Hänen edellään ajoi toinen kelkka. Sen telasta singonnut oksankappale osui Ronkaista oikeaan silmään.

Silmän mykiö meni kappaleiksi, mikä vaikuttaa Ronkaisen näkökykyyn edelleen.

”Sen jälkeen otin suojavisiirin käyttöön kelkkaillessa.”

Susien pannoitus toi Ronkaiselle aluksi sankarin maineen. Ihan kuka tahansa kun ei pysty ottamaan liikkuvaa sutta elävänä kiinni.

Sudet liikkuvat pitkiäkin matkoja

Vähitellen suhtautuminen muuttui.

Suteen liittyy paljon värittynyttäkin puhetta. Sellaiset tarinat leviävät ja paisuvat sosiaalisessa mediassa.

”Alkoi liikkua teoria, että Rktl ja sittemmin Luke siirtäisivät susia eri paikkoihin. Jostakin löytyi silminnäkijöitä öisin liikkuvasta autosta”, Ronkainen kertoo.

Eivät tutkijat oikeasti ole siirrelleet susia. Sudet liikkuvat laajoilla reviireillä ja saattavat kulkea pitkiäkin matkoja uusille paikkakunnille.

Huhut kuitenkin levisivät laajalle ja lietsoivat vihaa ja pelkoa susia kohtaan.

”Viha kenttämiehiä kohtaan levisi, ja se kohdistui aika paljon minuun”, Ronkainen sanoo.

Ääripäät vellovat usein alueilla, joilla susi on uusi tulokas.

Samaan aikaan siirtohuhujen kanssa alkoi sitkeä – ja paikoin edelleen jatkuva – kiistely Suomen susikannan koosta.

Luonnonvarakeskus seuraa susien kannanvaihtelua, ja aika ajoin tutkijoiden kanta-arvio on asetettu kyseenalaiseksi, kun susille on vaadittu tappolupia.

Pannoituksiakaan ei ole katsottu aina suopeasti, vaikka niiden tavoite on ollut saada tietoa susien liikkeistä ja elinalueista ja siten myös todellisesta määrästä.

Yhtä tilannetta olin itsekin toimittajana todistamassa, kun tein Yläneellä Varsinais-Suomessa reportaasia susien pannoituksesta vuonna 2011. Kyseessä oli ensimmäinen kerta Suomessa, kun susi nukutettiin helikopterista käsin.

Ronkainen oli luonnollisesti mukana. Etsimme aamuvarhaisella suden jälkiä, kun metsätien tukki pakettiauto. Sen kyydistä ampaisi ulos joukko vihaisia miehiä, jotka halusivat estää pannoituksen.

Tuli selväksi, että sudet eivät ole alueelle tervetulleita – eivätkä susitutkijat. ”Missään muualla en ole nähnyt niin vihaisia miehiä”, Ronkainen muistelee.

Ronkaista vastaan ei ole koskaan maastossa hyökätty. Kerran puolituttu mies tuli huoltoasemalla aivan hänen eteensä ja murisi, että ”sinun rakit tappoivat minun koiran”.

Susillekaan ei aina käy hyvin

Salametsästystä on Suomessa yhä, joskaan sitä ei katsota yhtä suopeasti kuin takavuosina. Sosiaalisessa mediassa riittää silti uhoa.

Susia, jopa kokonaisia laumoja, häviää salaperäisesti.

Pannoituksissa susista on löytynyt luodinreikiä ja hauleja. Eräs alfanaaras oli menettänyt toisen silmänsä kiväärin luodista.

Vihapuhe on Ronkaisen mukaan muuttunut raa’emmaksi sosiaalisen median myötä.

”Kirjoitukset ovat olleet henkilökohtaisia ja panettelevia. On ollut mustamaalausta ja suoraa uhkailuakin”, Ronkainen kertoo.

Hänelle eläin on ollut pannoituksissa aina etusijalla.

”Tiesin, ettei puheita kannattaisi kuunnella, mutta tuntui pahalta, kun ne alkoivat olla sellaisia, että luoti olisi paras vaihtoehto minulle.”

Kiusanteko ei jäänyt pelkästään puheeksi. Se alkoi kohdistua myös perheeseen. Ronkaisilla on kolme tytärtä.

”Meistä kehotettiin tekemään lastensuojeluilmoituksia, koska olimme tuoneet lapset katsomaan pannoituksessa nukutettua sutta. Tilanteesta otettuja kuvia käytettiin ilman lupaa vihamielisessä yhteydessä ja kuvaustilannetta haluttiin tarkoituksella tulkita väärin”, Ronkainen kertoo.

Ronkaiset ovat tehneet rikosilmoituksia uhkailuista ja kiusanteosta.

Vähitellen tilanne on rauhoittunut. Ihmiset ovat ehkä tottuneet susien läsnäoloon.

Tilaahan näillä selkosilla on

Pakkanen on kireä, ja aurinkokin näyttäytyy, kun ajamme viitostietä Kainuun puolelle. Eikä aikaakaan, kun autoa ajava Ronkainen havahtuu. Tien penkassa on monta jotosta, susien jättämiä jälkijonoja.

Tämä on alueella havaitun kahdeksan suden lauman reviiriä. Tästä se on mennyt tien yli edellisyönä.

Tien toisella puolella metsästä tulee yksi jälkijono, toisella puolella jälkiä näkyy lisää.

Ronkainen tutkii jälkiä innoissaan, katsoo tienoota ja miettii, mitä paikalla on yöllä tapahtunut:

”Tämä tienylitys on ollut hieno, kuin tarinasta. Ensin sudet ovat tulleet hiljaa jonossa. Sitten ne ovat pysähtyneet tielle ja jatkaneet useampaa reittiä kohti metsää.”

Penkalla ylämäessä on kulkenut toinenkin suurpeto, ahma. Se on tullut susien jälkeen ja lähtenyt kulkemaan valmista, susien tekemää polkua.

Hakkuuaukealla paksussa hangessa sudet ovat taas jatkaneet matkaansa jonossa. Jäljet johtavat läheisen suon laitaan. Sinne sudet ovat varmaankin asettuneet päivämakuulle.

Lauma on alueella uusi, mutta tilaahan näillä selkosilla on.

Ilmapiiri Pohjois-Savossa on silti laajalti susivastainen.

Vaikka suurin osa asukkaista suhtautuu susiin välinpitämättömästi, äänessä ovat olleet etupäässä susien vastustajat. HS:lle heiltä ei heru haastattelua.

”Ihmiset pelkäävät joutuvansa luonnonsuojelijoiden hampaisiin. Asukkaat ovat väsyneitä tilanteeseen ja kokevat, ettei heitä kuulla”, sanoo Sonkajärven riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja Jukka Heiskanen.

Mielipiteet ovat Heiskasen mukaan hyvin samansuuntaisia: Susi kuuluu Suomen luontoon, mutta ei runsaslukuisena. Susia pitää vähentää, jotta niiden ihmisarkuus säilyy.

”Nyt saa olla koko ajan varuillaan. Ilmoituksia talojen pihoilla käyneistä susista tulee jatkuvasti. Täällä ei kohta pysty harrastamaan mitään eikä mennä metsään koirien kanssa tai edes pitää koiraa ulkona”, Heiskanen sanoo.

Koiravahingot ovat iso syy siihen, että susia vihataan. Ne tappavat vapaana juoksevia metsästyskoiria. Siksi petoja vihataan täällä Vieremälläkin.

Ronkaiseltakin kuoli koira marraskuussa. Yhdeksänvuotias itäsiperianlaika Kamu kuoli kotikylällä ollessaan mukana hirvimetsällä – ei kuitenkaan suden tappamana vaan metsästäjän luotiin.

Oliko se vahinko? Sitä Ronkainen ei tiedä.

Lähde: Susi juoksi edellä, mies hiihti perässä, ja kun seitsemän tunnin raaka kilpajuoksu oli ohi, toinen heistä oli kuollut – Kotimaa | HS.fi

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.
%d bloggaajaa tykkää tästä: