Susikalli, jokaisella pitäjällä oli oma ”kallivouti”

Sudet pelottivat ihmisiä Pohjanmaalla Ilmajoen emoseurakunnan vuosien 1712 ja 1713 kirkonkirjojen mukaa, siis jo ennen Isoavihaa, kertoo lähipitäjissä Mustasaaressa, Vöyrillä, Lapualla, Laihialla ja etenkin Vähässäkyrössä ja Isossakyrössä.

Etelä-Pohjanmaan historiassa kerrotaan susien tappaneen 37 ihmistä Isossakyrössä ja Vähässäkyrössä v. 1715, siis Isonvihan aikana.

Arvattavasti sudet olivat tottuneet ihmislihaan Isonkyrön Napuella 19. helmikuuta 1714 käydyn taistelun jälkeen, jolloin kentälle jäi tuhansia kuolleita sotilaita.

Susikanta oli suuri Pohjanmaalla Isovihan jälkeen 1700-luvun alussa, ja pysyisuurena aina 1800-luvun jälkipuoliskolle.

Isovihan aikana Pohjanmaa olisuurelta osin autioitunut ja jäljellä ei ollut ketään joka olisi pystynytpitämään susikantaa aisoissa.

Karja pidettiin kesäaikana usein metsälaitumella, ja se oli siten helppo saalis sudelle.

Nuoret tytöt ja pojat joutuivat paimentamaan karjaa. Susia peloteltiin mm. puhaltamalla paimentorveen.

Susikalliin sakon uhalla

Keväällä, ennen kuin karja päästettiin laitumelle, järjestettiin yhteinen ”susikalli” eli susijahti. Jokaisella pitäjällä oli oma ”kallivouti” tai ”jahtivuoti” jonka tehtävänä oli koota isännät jokavuotiseen susikalliin.

Susikalliin ei osallistuttu kovin mielellään, koska se kesti useita päiviä.
Isännät saattoivat niskuroida, myös sakkojen uhalla. Sulvalla susikalli järjestettiin
yleensä vapun paikkeilla.

Talvisin, kun susia oli helpompi jäljittää, niitä metsästettiin. Metsästäjä möi tappamansa suden nahan, sen lisäksi metsästäjällä oli oikeus tapporahaan jokaisesta tappamastaan sudesta.

Jokaisella kylällä tai taloryhmällä oli oma sudenkuoppa, jolla talvisin pyydystettiin susia jotka liikuskelivat ihmisten nurkilla.

Sulvan pitäjähistoriikkissään ”Solf sockens historia II” Gunnar Rosenholm kertoo useammasta tapauksesta jossa susi on ollut erityisen pelkäämätön vaaniessaan lähisukulaistaan koiraa.

Sudet ovat olleet niin häikäilemättömiä että ovat seuranneet koiria asuinrakennuksen eteiseen tai jopa vintille ja sieltä raahannet uhrinsa ulos. Koira oli siihenkin aikaan tärkeä osa perhettä, ja sitä yritettiin mahdollisuuksien mukaan suojata susien hyökkäyksiltä.

Yksi tapa oli laittaan koiralle kaulapanta joka estäisi sutta puremasta koiraa kaulaan. Koirapanta kostuu kuudestatoista taotusta rautalenkistä. Lenkkejä ei ole suljettu kuten tavallisessa ketjussa, vaan päät on taivutettu ulospäin niin että ne
muodostavat kaksi terävistä piikeistä koostuvaa riviä. Piikkien pituus on noin
4 cm. Kaulapanta on 41 cm pitkä ja 5 cm leveä. Siitä puuttuu lukko ja siinä on
pari viallista lenkkiä.

Senaatin susikomitea

Senaatti asetti 6. lokakuuta 1881 erityisen susikomitean, jonka pääehdotuksena oli palkata valtion varoilla erityisen soveliaita metsästäjiä ”susien hävittämiseksi maan lounaisosista”.

Käyttöön annettaisiin myös Suomen sotaväkeä, 100 miestä, ja täysikasvuisesta sudesta esitettiin maksettavaksi peräti 500 markan tapporaha (senaatti päätti maksaa 200 markkaa).

Senaatti myönsi jahtiin 7000 markkaa. Majuri A.R. Thuringin lähti 10. joulukuuta kentälle Turkuun mukanaan kahdeksan ns. lukaasia ja 15 kaartilaista.

Venäläiset lukaasit olivat maineikkaita metsästäjiä ja toimivat usein venäjäisten tilanomistajien palveluksessa pitäen petoeläimet loitolla. Päätös käyttää lukaaseja eikä suomalaisia metsästäjiä herätti keskustelua.

Lukaasit osasivat asiansa. He tunsivat susien käyttäytymismallit ja olivat tarkkoja ampujia. Heidän sanottiin osaavan matkia susien ulvontaa niin hyvin, että sudet toisinaan vastasivat.

Lukaasi Ivan Paklja onnistui 2. tammikuuta 1882 saartamaan Nousiaisissa susiparin, jonka jäljet olivat harvinaisen suuria, ja sitten ampumaan naaraan, ”harvinaisen vanha eläin, kuluneet hampaat ja rähjäinen.

Kaikkiaan Turunmaalla kaadettiin talvella 1882 Thuringin johdolla seitsemän sutta.

Tuolloin susijahti oli käynnissä laajalla rintamalla kaikkialla Suomessa

Suomen virallisten tilastojen mukaan vuosina 1878–1882 tapettiin 1185 sutta ja vuosina 1883–1889 kaikkiaan 440 sutta.

Susi oli sen jälkeen pitkälti hävitetty Suomesta, lukuun ottamatta Oulun lääniä (myös Lappi kuului siihen), jossa 1890-luvun jälkipuoliskolla tapettiin vielä 12–18 sutta vuodessa.

Tilastollisen vuosikirjan mukaan Vaasan läänissä (sisälsi myöhemmän Keski-Suomen läänin) tapettiin vuosina 1878–1880 kaikkiaan 27 sutta, mutta sen jälkeen vain kaksi sutta 1800-luvun loppuvuosina (1882 ja 1893).

Kuten edellä on käynyt ilmi, sudet tappoivat 1700-luvulla suuren joukon ihmisiä Vaasan läänissä.

Sitä vastoin 1800-luvulta on läänin kirkonkirjoissa vain kaksi merkintää susien uhreista: Töysässä v. 1818 ja Ylistarossa v. 1878. Kummassakin tapauksessa susi vei lapsen aivan kotioven vierestä.

1700-luvun veriset kokemukset viittaavat siihen, että pohjalaiskylät lähtivät yhteistyössä laajamittaiseen sudenajon. Joka toteutettiin ainakin vuoden 1800 tienoilla, pitkä ajoketju lähti liikkeelle Härmästä osallistujina joka talon miesväki.

Ketjun sanotaan ulottuneen Ekolasta aina etelän syrjäkyliin saakka ja ajoi susia (ja varmasti myös muita eläimiä) edelleen länteen Vöyriä kohti.

Vöyriläiset siirtyivät ketjuun Bastubackassa, Alikärrissä ja Vakkurissa ja jatkoivat siitä Maksamaalle ja Koivulahteen, josta viimeinen etappi johti rannikolle ja siellä ampujat olivat valmiina odottamassa.

Kategoria(t): Riistanhoito. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s