Nopeasti hävitetty, hitaasti toipuva – Evoluutiolta menisi 50 miljoonaa vuotta palauttaa Uuden-Seelannin ainutlaatuinen lintukanta

Palauttamisella tutkijat tarkoittavat lajien määrää, eivät lajeja sinänsä, sillä kerran kadonnut laji on iäksi menetetty. Lajikadon syynä on suoraan tai välillisesti ihminen.

Uuteen-Seelantiin kehittyi eristyksissä lintukanta, jollaista ei ole missään muualla – tai ollut, sillä ihminen on saarille tultuaan hävittänyt puolet ainutlaatuisista lajeista.

Alle tuhat vuotta kestäneen hävityksen korjaaminen vaatii evoluutiolta vähintään 50 miljoonaa vuotta, lasketaan kansainvälisessä tutkimuksessa, joka on julkaistu Current Biology -lehdessä.

Joskus ajatellaan, että luonto kyllä toipuu ennalleen, jos se jätetään rauhaan, mutta tämä tutkimus osoittaa, että lajikirjon toipuminen vie aikaa eikä ehkä koskaan toteudukaan, sanoo tutkimusartikkelin pääkirjoittaja Luis Valente.

Evoluutiobiologi Valente on Berliinin luonnontieteellisen museon ja hollantilaisen luonnonhistoriallisen museon Naturalis Biodiversity Centerin tutkija ja hollantilaisen Groningenin yliopiston tuore apulaisprofessori.

Suuri moa ei päässyt karkuun

Uudessa-Seelannissa on asunut ihmisiä vajaat 800 vuotta. Ensin tulivat maorit kanooteillaan Itä-Polynesiasta vuoden 1280 paikkeilla ja 1800-luvulla eurooppalaiset purjelaivoillaan. Saarilla oli paljon lintuja mutta ei lainkaan nisäkkäitä lepakoita lukuun ottamatta.

Ihmiset ja heidän metsästysaseensa tiesivät loppua muhkealle moalle, joka kasvoi jopa yli kolmen ja puolen metrin korkuiseksi ja lähes 250-kiloiseksi, sekä ihmisten kanssa samaa saalista jahdanneelle haastinkotkalle.

Mikään pikkulintu ei ollut sekään: suurimmat painoivat miltei 18 kiloa, siipiväli lähenteli kolmea metriä, ja kynnet olivat samaa kokoa kuin nykytiikereillä. Suurempaa haukkalintulajia ei ole löydetty mistään.

Mennyttä olivat myös käkättävät naurupöllöt. Tornipöllöä muistuttanut laji sai nimensä äänekkäistä huudoistaan, joita aikalaiset kuvailivat koiranpennun räksytykseksi tai sarjaksi surkeita kiljahduksia.

Niistä tekivät lopun Uuteen-Seelantiin eurooppalaisten mukana tulleet pikkupedot – kärpät, fretit ja lumikot. Viimeiset kuulohavainnot naurupöllöstä ovat 1930-luvulta.

Lentokyvyttömät moat oli metsästetty sukupuuttoon jo muutamassa vuosisadassa maorien tulon jälkeen. Samalla katosivat pääsaaliinsa menettäneet haastinkotkat, joita ajoi ahtaalle myös maaston polttaminen.

Uhanalaisia lajeja on nytkin

Lentokyky ei ollut saarilla erityisen välttämätön, joten evoluutio oli jättänyt monet muutkin lajit kuin moat vaille kantavia siipiä. Lentokyvyttöminä lajit olivat ihmisille ja heidän mukanaan tulleille petonisäkkäille helppoa saalista.

Kaikkiaan yli 70 lintulajia on kuollut sukupuuttoon aikana, jolloin Uudessa-Seelannissa on ollut ihmisasutusta.

Nykyisistä lajeista esimerkiksi pöllöpapukaija eli kakapo on äärimmäisen uhanalainen, koska sen on vaikea suojautua rotilta ja kissoilta.

Kriittisesti uhanalaisia lajeja on yli 20, kakapon lisäksi muun muassa toinen papukaijalaji kaka sekä takahe eli isosulttaanikana. Muiden uhanalaisten tai vaarantuneiden lajien määrä on vielä suurempi.

Dodokaan ei tule enää takaisin

Selvittääkseen ihmisten vaikutukset mahdollisimman tarkasti tutkijat hyödynsivät tietoja, joita on kerätty vuosikymmenien ajan muita tutkimuksia varten. Arkeologisten ja paleontologisten tutkimusten lisäksi heidän käytössään oli DNA-näytteiden antamaa dataa.

Tutkijat laativat tietokonesimulaatioita siitä, miten yhtäältä ihminen ja toisaalta luonnollinen evoluutio ovat tai olisivat vaikuttaneet lajien katoamiseen. Selvitettävänä olivat myös uusien lajien kehittyminen ja vanhojen lajien leviäminen uusiin ekologisiin lokeroihin.

Tutkimus osoitti, että Uuden-Seelannin linnuston toipuminen ihmistä edeltäneeseen aikaan kestää vähintään 50 miljoonaa vuotta.

Jos tällä hetkellä uhanalaiset lajit kuolevat, toipumisaika venyy kuudella miljoonalla vuodella, ja jos myös vaarantuneina pidetyt lajit katoavat, lukuun tulee vielä kymmenen miljoonaa vuotta lisää, tutkimuksessa laskettiin.

Toipumisella tutkijat tarkoittavat lajien määriä, eivät lintuja sellaisina kuin ne olivat ennen sukupuuttoaan.

Työskentelen parhaillaan myös Mauritiuksessa, jossa oli dodoja. Evoluutio ei tuo dodoa takaisin, mutta ehkä saaren nykyisestä kyyhkyskannasta kehittyy vähitellen toinen kyyhkysen sukuinen lintu, Valente sanoo.

Tieto auttaa kohdentamaan suojeluponnistuksia

Mitä hyötyä tällaisesta tutkimuksesta on? Ainakin se auttaa määrällistämään ihmisen tekemän ekologisen tuhon, Valente vastaa.

– Koska suojeluun käytettävät resurssit ovat rajalliset, nämä luvut voivat näyttää, mistä koituu paras panoksen ja tuloksen suhde uhanalaisten lajien suojelussa.

Jos kahdella saarella on yhtä monta uhanalaista lajia, ponnistelut kannattaa ehkä keskittää sinne, missä toipumisaika olisi pitempi, Valente sanoo. Toipumisaika ei toisaalta ole ainoa tekijä, joka painaa suojelutoimien suunnittelussa, hän myöntää.

Hänen ryhmänsä aikoo seuraavaksi tutkia maailman saaria paikallistaakseen tämän hetken uhat. Ryhmä haluaa myös arvioida, mitkä antropogeeniset eli ihmisen toiminnasta aiheutuvat tekijät ovat painavimpia lajien menetyksessä.

Uuden-Seelannin nykyisten lajien suhteen Valente on sentään toiveikas.

Siellä on meneillään erittäin kekseliäitä suojelumenetelmiä, jotka vaikuttavat toimivilta ja saattavat estää sen, että miljoonien vuosien evoluution saavutukset menetetään, hän sanoo.

Lähde: Nopeasti hävitetty, hitaasti toipuva – Evoluutiolta menisi 50 miljoonaa vuotta palauttaa Uuden-Seelannin ainutlaatuinen lintukanta | Yle Uutiset | yle.fi

Kategoria(t): Riistanhoito. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.