Kuuden lapsen äiti Sirkka, 79, lähti yksin tunturiin vaeltamaan aina kun pääsi

Kiiminkiläisellä Sirkka Ikosella on takana yli sata Itä-Lapin vaellusta. Hän kulki kairassa yksin jo 1970-luvulla, jolloin muita naisia näki siellä harvoin.

Maantien laidassa seisoo hento harmaahiuksinen nainen.

Nilkkoihin asti ulottuvaan kukkahameeseen pukeutunut Sirkka Ikonen, 79, odottaa vierastaan T-risteyksessä, sillä oikeaa pihaa rivitalojen joukosta voi olla kuulemma vaikea löytää.

Sirkka itse on tottunut löytämään reittinsä. Hän on kulkenut kymmenien vuosien ajan kartan ja kompassin avulla Suomen viimeisissä erämaissa, useimmiten yksin.

Sirkka on kulkenut erämaissa useimmiten yksin

Vaellukset ovat kestäneet kaksi tai kolme viikkoa ja suuntautuneet melkein aina Urho Kekkosen kansallispuiston itäisimpiin ja vähiten tunnettuihin osiin, joita kutsutaan Itäkairaksi. Eränkävijöiden kesken Sirkka tunnetaankin Itäkairan prinsessana.

Sirkka ja Olavi Ikosella on kuusi lasta. Silti Sirkka onnistui löytämään aikaa retkilleen: töissä ollessaan hän teki yhden vaelluksen syksyllä ja yhden keväällä.

Kun hän jäi yhdeksän vuotta sitten eläkkeelle SPR:n ensiapukouluttajan työstä, reissuja kertyi kuusikin vuodessa.

Mieheni on laskenut, että hän on ollut kaikkiaan neljä vuotta yksin, Sirkka sanoo.

Eteisessä Sirkka ojentaa villasukat ja johdattaa peremmälle. Olohuoneen seinällä on massiivinen paperitaideteos, ja hyllyn päältä ponnistaa jyhkeä kipsistä valettu jalkaterä. Taideteokset on tehnyt Sirkan tytär Leena Valkeapää, joka asuu nykyään Enontekiöllä tiettömän taipaleen takana.

Sirkka on onnistunut levittämään Lappi-kuumeen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa. Hänellä itsellään on sen sijaan edessä hidas ja haikea luopuminen pohjoisen maisemista.

Oma Pariisi ja Lontoo

Itäkaira, oma erämaa, löytyi sattumalta. Sirkan kuopus oli kuusivuotias, kun Sirkka lähti vaeltamaan Saariselälle.

Perillä tunturit peitti sakea sumu, murku, joka vaikeutti suunnistamista. Sirkka tapasi reitin varrella Itäkairaan matkalla olleen vaeltajan, joka houkutteli Sirkan mukaansa.

Ensireissulla Itäkaira testasi tulokkaan: kaksikko eksyi pahasti. Silti Sirkka oli myyty.

Ne kuuset hurmasivat minut.

Kapeat kynttiläkuuset poikkesivat lapsuuden rehevähelmaisista kuusista, mutta tekivät kuitenkin kotoisan olon. Tummien kuusten oksilla lauloivat ryystäen järripeipot, ja maisemaa reunustivat tunturit.

Nuorttijoen jyrkkien rakkakivirinteiden lisäksi Sirkka ihaili aapasoita, jotka tuntuivat jatkuvan silmänkantamattomiin.

Seuraavat 40 vuotta Sirkka suuntasi takaisin Itäkairaan, yleensä yksin.

Silloin luonto tuli lähemmäs, eikä mikään häirinnyt sen tarkkailua.

Matka linja-autolla ja postitaksilla Kiimingistä Kemihaaraan kesti kymmenen tuntia. Perillä Sirkka nosti kuivamuonalla pakatun rinkan selkäänsä ja suuntasi metsään. Matkan alussa suurperheen äidin harteilla painoivat rinkan lisäksi kiireet töissä ja arkiset huolet.

Sitten rinkka painoi ja painoi, enkä voinut enää kantaa kahta taakkaa. Niin se toinen siitä hävisi, yleensä ihan heti.

Sirkka vaelsi 15 kilometriä päivässä. Illalla hän jätti rinkan yösijalle ja lähti vielä toiselle 15 kilometrin kävelylle: kävi huiputtamassa lähitunturin tai keräämässä marjoja.

Aina Itäkaira ei hurmannut matkanaista

Välillä oli murku ja märkä ja kylmä. Toisinaan eksyin ja ajattelin, että tänne en enää tule, vaan lennän lomalla Lontooseen.

Sitten tuli toinen päivä ja alla oli pehmustettu poropolku, vierellä virtaava vesi ja polun päässä kämppä. Silloin päätin, että vain tänne tulen. Tämä on aurinkorantani, Lontooni ja Pariisini.

Luonnossa kulkiessa ajatuksissa pyöri usein huoli luonnon tilasta ja ihmisten karskista tavasta käsitellä luontoa.

Jos me kohtelemme luontoa, kuten olemme tehneet, häviämme kuin hyönteiset, linnut ja nisäkkäät, kaikki elollinen. Me tuhoamme itsemme.

Reissujen yksinäisyys vapautti myös kirjoittamaan. Kauniisti Sirkka kirjoittikin.

Vanhenisinpa yhtä kauniisti kuin honka muuttumalla naavaiseksi, sileäkuoriseksi ja harmaaksi.
No, harmaantuminen on jo alkanut, mutta näyttää, että silenemisen sijaan rypistyn.

Omien matkavihkojensa lisäksi Sirkka kirjoitti erätupien vieraskirjoihin.

Niistä teksteistä syntyi myös legenda Itäkairan prinsessasta. Oli syksy ja polkua ympäröi hehtaareittain punaista mattoa, maaruskan värjäämiä varpuja ja vaivaiskoivuja.

Mietin, ettei kenelläkään kuninkaallisella ole tällaista punaista mattoa, ja kirjoitin vieraskirjaan allekirjoitukseksi ”Sirkka, Itäkairan prinsessa”.

Poikkeava merkintä huomattiin paitsi ilmaisun vuoksi myös siksi, että 1970-luvulla naisia ei juuri vaeltanut erämaissa – ja Sirkka liikkui yleensä vielä yksin.

Äiti, isä ja sukulaiset kertoivat joka päivä Karjalasta

Ensimmäiselle evakkomatkalle oli lähdetty, kun Sirkka oli kaksi viikkoa vanha. Perhe palasi Sortavalaan lähteäkseen pian pois uudestaan, kun Sirkka oli nelivuotias.

Saamelaiset ovat uniin uskojia niin kuin karjalaisetkin. Lapissa olin kaltaisteni joukossa.

Sirkka pääsi käymään Karjalassa vasta kun Neuvostoliitto oli hajonnut. Hän oli silloin 50-vuotias. Synnyinseudulta löytyi kaikki, mistä oli aina puhuttu: sinivuokot, käet, lämmin tuuli. Sirkka tunnisti omista lapsuusmuistoistaan mustikanvarvut, jotka olivat yltäneet lasta kainaloon saakka.

Hyvistä suunnistustaidoista oli hyötyä, kun Sirkka etsi miehensä kanssa tuttuja paikkoja Karjalassa. Mukana oli kompassi, 1930-luvun kartta ja froteepyyhe, johon Sirkka kuivasi kyyneleitään.

Sanoin, että nyt tiedän, mikä olen. Sieltä olen, ja siellä ovat juureni. Sittemmin hän on palannut Karjalaan useasti.

Lähde: Kuuden lapsen äiti Sirkka, 79, lähti tunturiin vaeltamaan aina kun pääsi – ”Mieheni on laskenut olleensa neljä vuotta yksin” | Me Naiset

Kategoria(t): Patikointi Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.