Jäniksenpoikanen on kova jätkä

Kävin pari viikkoa sitten kuuntelemassa SEY:n eläinsuojeluneuvojan luentoa luonnoneläimistä. Päivä oli mielenkiintoinen ja tapasin monien eri eläinsuojeluyhdistysten edustajia.

Yksi päivän puheenaiheista oli luonnonvaraisten eläinten poikaset.

Moni tilaisuudessa mukana ollut eläinsuojeluyhdistysaktiivi oli törmännyt samaan ilmiöön, joten koen tarvetta kirjoittaa asiasta levittääkseni tärkeää tietoa eläinten parhaaksi.

Kuvitellaanpa tilanne, että olet kävelyllä syrjäisellä metsätiellä ja äkkiä huomaat aluskasvillisuuden seassa pienen jäniksenpoikasen.

Emoa ei näy mailla halmeilla ja pieni pupunen kyhjöttää aivan liikkumatta. Emoa ei näy, vaikka tarkkailet tilannetta hyvän aikaa.

Kuinka toimit?

Tarkistatko poikasen kunnon, ilmoitatko jonnekin? Sää on hieman viileä – lämmitätkö poikasta? Toimitatko sen jollekin, jonka uskot voivan pitää siitä huolta?

Nykymaailmassa ihmisen luonnoneläimiä kohtaan suuntaama empatia ja huolenpito on aina kaunis, sydäntä lämmittävä, ilahduttava asia.

Tosiasiassa kuitenkaan jäniksenpoikanen ei kaipaa pelastajaa, sillä emo käy ruokkimassa poikasensa. Rusakolla tai nykyisin sitä harvinaisemmalla metsäjäniksellä ei ole pesää, vaan emo jättää poikasen mielestään suojaisaan, turvalliseen paikkaan (usein heinikkoon) ja käy ruokkimassa sen harvakseltaan – vain kerran tai pari vuorokaudessa.

Taajama-alueilla poikaset hakeutuvat esimerkiksi pensaiden juurille tai rakennusten seinustoille.

Poikaset eivät siis liiku emonsa mukana, vaan ovat suuren osan ajastaan ”piilossa”.

Näin on yleensä poikasen omasta mielestä myös, vaikka paikka olisikin suhteellisen avoin. Paikallaan kyhjöttäminen on poikasen suojamekanismi ja se pyrkii sillä tavoin pysymään huomaamattomana.

Poikaseen ei saisi mennä koskemaan lainkaan, ettei siihen tarttuisi ihmisen hajua. Vieras, pelottava haju voi saada emon hylkäämään poikasensa, jonka jälkeen pelastajaa vasta tarvitaankin.

Jäniksenpoikaset jäävät, surullista kyllä, harvoin eloon ihmisen ruokkimana, jonka vuoksi on erittäin tärkeää, että jänisten annetaan rauhassa hoitaa poikasensa.

Rusakonpoikanen on hämmästyttävä kaveri.

Se syntyy täysin valmiina, karvapeitteineen ja avoimine nappisilmineen ja alkaa syödä kiinteää ravintoa jo muutaman vuorokauden ikäisenä. Tästä syystä se pärjää luonnossa ilman emon jatkuvaa huolenpitoa. Luonto on järjestänyt tämänkin asian tapansa mukaan viisaasti ja ansaitsee hatunnoston!

Ihastellaan siis näitä vauvoja kauempaa – yleensä niillä ei ole mitään hätää. Myös muiden luonnonvaraisten lajien poikaset saattavat olla omilla teillään yllättävän aikaisin.

Emo usein ruokkii jälkikasvunsa myös pesän ulkopuolelle. Jos olet epävarma poikasen avuntarpeesta, kannattaa pirauttaa esimerkiksi eläinsuojeluneuvojalle ja kysyä lisävinkkiä ennen poikaseen koskemista.

Lähde: Jäniksenpoikanen on kova jätkä

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.