Muuttolinnut suunnistavat hajuaistin ja magneettikenttien avulla

Linnut käyttävät suunnistukseen joustavasti erilaisia ja toisiaan täydentäviä aistijärjestelmiä. Muuttajat löytävät yleensä määränpäähänsä, vaikka ne siirrettäisiin pois tutulta muuttoreitiltään.

Erittäin tarkka näkö on lintujen yksi valtti suunnistuksessa. Ne seuraavat paikallisesti reittinsä mukaisia rannikkolinjoja, jokia ja muita vesistöjä.

Päivämuuttajat ottavat päivällä suuntaa auringosta ja yömuuttajat tähtikuvioista.

”Linnuilla on tarkka käsitys ajasta. Ne hahmottavat myös, missä ja millä korkeudella auringon pitää sijaita eri aikoina ja eri paikoissa”, lintufysiologi, professori Esa Hohtola kertoo.

Hajuja ja magnetismia

Monilla lintulajeilla on hyvin tarkka hajuaisti.

Esimerkiksi amerikkalaiset kondorikotkat löytävät raadot hajun perusteella kilometrien päästä. Pimeässä pesimäsaarelleen palaava liitäjät paikallistavat oman pesimäkolonsa monien muiden joukosta hajun ansiosta.

Ulappalinnut haistavat valtamerten ruoka-apajat levälautoista lähtevien hajujen avulla.

Hajuilla on merkitystä myös pitkillä muuttomatkoilla.

Kansainvälinen tutkijaryhmä huomasi äskettäin, että kotoinen selkälokkimme hyödyntää hajuaistiaan muuttomatkallaan Afrikkaan.

”Kokeessa ryhmä selkälokkeja siirrettiin pois normaalilta muuttoreitiltään ja osalta poistettiin vielä kirurgisesti hajuaisti. Kun linnut vapautettiin, operoidut linnut eivät enää olleet kartalla.

Verrokkiryhmän linnut pystyivät sen sijaan määrittelemään reittinsä uudelleen ja jatkamaan matkaansa kohti Afrikkaa”, Hohtola mainitsee.

Linnut kykenevät suunnistamaan myös pimeässä, kun tähdet eivät ole näkyvissä. Ne pystyvät aistimaan magneettikenttien voimaviivojen suunnan.

”Vallalla olevan teorian mukaan magneettinen aisti perustuu pääosin silmän verkkokalvolla olevan pigmentin, kryptokromin, synnyttämään valoreaktioon.

On mahdollista, että magneettikenttä näkyy jopa jonkinlaisena varjostumana aivojen tuottaman visuaalisen aistimuksen päällä.”

Lintujen nokan tyvessä on myös magneettiseen pohjoisnapaan reagoivia magnetiitti- eli rautaoksidikiteitä.

”Todennäköisesti myös magnetiittikiteillä on jonkinlainen kompassitehtävä”, Hohtola kertoo.

Perimä tärkeämpi kuin kompassi

Magneettiaisti on havaittu lintujen lisäksi myös muun muassa merikilpikonnilla, kaloilla sekä kokoonsa nähden pitkiä matkoja vaeltavilla muurahaisilla.

Magnetiittikiteitä on löytynyt myös ihmisiltä, mutta surkastuneessa muodossa, lisämunuaisista. Magnetiittikiteillä ei liene tekemistä ihmisen suuntavaiston kanssa.

Lintujen muuttoreittejä ja suunnistusta määrittelee paljolti perimä. ”Lintujen perimässä on todennäköisesti synnynnäinen ”koodi”, joka voi ohjata lentämään vaikkapa 20 päivää etelään ja sitten 10 päivää länteen”, Akatemiatutkija Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä Keskusmuseosta huomauttaa.

Joillakin lajeilla, esimerkiksi joutsenilla ja hanhilla, tärkeää on myös vanhemmilta ammennettu oppi. Nuoret linnut tekevät kaikkiaan enemmän suunnistusvirheitä kuin vanhat. Lehikoisen mukaan tällä on myös evolutiivinen merkitys.

”Lintujen elinympäristö muuttuu koko ajan. Jos nuori lintu eksyy tutuilta reiteiltä, parhaassa tapauksessa tämä voi auttaa lintuja löytämään uusia entistä parempia muuttoreittejä ja elinalueita.”

Monet pikkulinnut muuttavat yöllä tai aikaisin aamulla, jolloin yleensä tuulee vähiten ja matkanteko on kevyempää. Kun lintu lentää yöllä, se voi käyttää päivät ravinnon tankkaamiseen.

Petolinnutkin ovat yöllä vähissä.

Petolinnut ovat tyypillisesti päivämuuttajia.

Monet lajit – tyypillisesti esimerkiksi hiirihaukka – hyödyntävät termiikkejä eli maan pinnalta nousevia lämpimiä ilmavirtauksia, kohoavat näiden ansiosta korkeuksiin, liitävät eteenpäin ja jäävät sitten taas odottamaan seuraavaa hissiä ylöspäin.

Ryhmä- vai omatoimimatkalle?

Ryhmämatkailu tarjoaa linnuille etuja energiankäytössä.

Kun matkaa tehdään auramuodostelmassa, takana tuleva lintu voi hyödyntää edellisen linnun siivenkärjistä irtoavia niin sanottuja jättöpyörteitä, jotka vähentävät takana tulevan nostotyötä.

Vetovastuuta vaihdellaan, joten kärjessä eivät ole koko aikaa samat yksilöt.

Linnut muodostavat myös sekaparvia, joissa on tyypillisesti valtalaji ja näiden ”siivellä” pari muuta, isommista turvaa ja aerodynaamista apua hakevaa pienempää lintulajia.

Ryhmä tarjoaa etua myös petolintuja vastaan. Petojen on usein vaikeaa napata saalista isosta, nopeasta ja äkillisesti suuntaansa vaihtelevasta parvesta. Lisäksi levähdyspaikalla linturyhmä huomaa vaarat helpommin kuin yksittäinen lintu.

Omatoimimatkan keskeinen etu liittyy tankkaukseen. Yksin muuttavan ei tarvitse jakaa pysähdyksillä ruokaresursseja muiden kanssa.

Hyvää lentosäätä määrittelee ennen kaikkea tuuli. Myötätuuleen on luonnollisesti paljon helpompaa edetä kuin vastaiseen.

Toisaalta lentoja siirrellään myös sateen ja sumun takia. Lämpimiä ilmavirtauksia hyödyntävien petolintujen muutto tyrehtyy täysin huonolla ilmalla. Myös pikkulinnut välttelevät sadesäällä lentämistä, koska tällöin on vaarana, että niiden höyhenet ja sulat kastuvat liiaksi ja lento käy raskaaksi.

Kaikilla linnuilla on pyrstönsä yläpuolella rasvarauhanen, josta ne sukivat rasvaa höyhenpukuunsa pitääkseen sen kunnossa. Rasva tarjoaa myös suojaa veden varalta. Parhaiten näin muodostuva ”goretex” toimii vesilinnuilla, jotka eivät juuri sateesta hätkähdä.

Ultramatkoja ilman tankkauksia

Pienelle linnulle muutto on valtava fyysinen ponnistus.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että kun esimerkiksi suomalaiset lehtokertut ylittävät syksyllä Saharan, ne voivat menettää jopa kolmanneksen painostaan.

Kun linnut painavat lähtiessään lähes 20 grammaa, ovat kevyimmät linnut muuton jälkeen vain 12,5-grammaisia.

Pisimmät välilaskuttomat lennot tekevät Alaskasta Uuteen Seelantiin muuttavat Alaskan punakuirit. Satelliittipaikantimella varustettu maailmanennätyslintu ylitti taannoin Tyynenmeren kahdeksassa vuorokaudessa ilman pysähdyksiä ja välitankkauksia. Matkaa kertyi noin 11 600 kilometriä.

”Punakuirit käyttävät tällöin jopa lihastensa energiaa proteiinina. Pienemmätkin lihakset riittävät lentoon, kun lintu samalla laihtuu voimakkaasti urakkansa aikana”, Esa Hohtola kertoo.

Alaskan punakuiri lensi myös kahdeksan päivää ilman unta. Muuttomatkoilla monen muunkin linnun unet jäävät vähiin, kun aika menee lentämiseen ja ravinnon hankkimiseen.

Tekniikka paljastaa reitit

Tekniikka auttaa lintujen muuton tutkimuksessa. Satelliittipaikannin, joka asetetaan tavallisimmin tarrannauhalla repun tapaan linnun selkään, antaa tarkkaa tietoa linnun muuttomatkasta.

Paikannin saa usein energiansa aurinkopaneelista.

Laitteita voi kuitenkin käyttää vain suhteellisen isokokoisilla, petolintujen ja hanhien kaltaisilla linnuilla, sillä lähetin ei saa painaa yli kolmea prosenttia linnun painosta. Ongelmana on myös tekniikan kalleus: yksi lähetin maksaa tuhansia euroja.

Muutaman sadan euron hintaisia ja paristokäyttöisiä geopaikantimia, jotka voi liittää linnun jalkaan renkaan yhteyteen, voi käyttää pienilläkin varpuslinnuilla. Geopaikantimet rekisteröivät päivittäin auringon lasku- ja nousuajat, ja muuttoreitti voidaan laskea muutaman sadan kilometrin tarkkuudella.

Laitteissa ei ole kuitenkaan lähetintä, joten tietojen lukeminen vaatii aina linnun uudelleenpyydystämistä.

Myös perinteiset tutkimusmenetelmät ovat vielä voimissaan. Näitä ovat ennen kaikkea systemaattinen muuttohavaintojen kirjaaminen lintuasemilla sekä lintujen rengastaminen.

Lähde: Näin muuttolinnut suunnistavat hajuaistin ja magneettikenttien avulla – Lentomatkaa voi kertyä pysähtymättä yli 10 000 kilometriä – Tekniikanmaailma.fi

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s