Sarvilakin ompeleesta voi löytyä hiuksia ja karhun karvaa – katosi saamelaisnaisen päästä yli sata vuotta sitten

Samuli Paulaharjulla on värikäs kuvaus saamelaisnaisesta, joka oli kirjoittajan sanoin miehensä, poroelonsa ja renkiensä vääjäämätön isäntä.

Kertomaperinteen mukaan papit kielsivät lakin. Muuttuiko myös saamelaisnaisen asema sarvettoman lakin myötä.

Tämä muori oli aina äänessä, osti tavaraa ja myi poroja mielensä mukaan sekä koreili milloin minkäkin värisessä verassa päässään äkäisesti keikkuva sarvilakki.

Naisen asema ei kuulosta lainkaan huonolta tuossa Paulaharjun kuvauksessa. Tosin muita tekstejä sarvilakin käyttäjistä ei juuri olekaan.

Sarvilakki jäi pois käytöstä yli sata vuotta sitten ja se unohdettiin pitkiksi ajoiksi.

Viime vuosina kiinnostus tuota saamelaisnaisen hylkäämää asustetta kohtaan on kasvanut voimakkaasti.

Kuvataiteilija Outi Pieski ja kulttuurintutkija Eeva-Kristiina Harlin ovat kulkeneet sarvilakin perässä monissa museoissa ja jatkavat kierrostaan.

Kaksikon tieteellis-taiteellinen hanke sai alkusysäyksen viime vuoden helmikuussa Norjan Trondheimissa, jossa juhlittiin saamelaisten valtion rajat ylittävän yhteistyön 100-vuotisjuhlaa.

Siellä Pieski ja Harlin päättivät aloittaa yhteisen projektin, jonka aiheeksi valikoitui sarvilakki. Samaan aikaan nuorten saamelaisnaisten keskuudessa tuntui olevan intoa palauttaa sarvilakin käyttö.

Tuolla tiellä Pieski ja Harlin nyt ovat. Samalla Harlin liittää sarvilakin osaksi tekeillä olevaa väitöskirjaansa ja Pieski suunnittelee sen ympärille taiteellisen projektin.

Sarvilakki kiehtoo minua visuaalisesti. Saamenkäsityön muotokieli tulee yleensä materiaalista tai käyttötarkoituksesta, mutta sarvilakin kohdalla näin ei ole, hän sanoo.

Pieski on saamelainen kuvataiteilija, joka käyttää teoksissaan perinteisiä käsityön materiaaleja kuten huivihapsuja. Harlin on saamelaisen sukuun avioliiton kautta liittynyt tutkija, joka on perehtynyt repatriaatioon eli kulttuurisen palauttamisen kysymyksiin yli kymmenen vuoden ajan.

Lakkeja on kymmenittäin Pohjoismaiden ja Euroopan museoissa, Harlin sanoo.

Syntinen sarvilakki

Saamelaisen kansanperinteen mukaan papit kielsivät sarvilakin käytön, koska piru asui sarvessa.

Pappien osuudesta on vain vähän tietoa, mutta Harlin on löytänyt Kistrandin kirkkoherra Zetlitzin kuvauksen, jonka mukaan nuori tyttö oli saanut Jumalalta sanan, että sarvilakki on syntinen. Tyttö oli heittänyt sarven lakistaan lumeen ja muut naiset seurasivat perässä.

Ennen niin korkea, ehkä uhmakkaaltakin vaikuttava lakki laskeutui sen jälkeen päätä myötäillen – nöyrästi.

Pään myötäinen lakki alkoi yleistymään saamelaisnaisen päähineenä ensin Koutokeinon alueella. Näistä on kuviakin toisin kuin sarvilakeista, jonka käyttö loppui monin paikoin ennen valokuvauksen yleistymistä.

Uuden lakin nimi on jollegahpir, joka tarkoittaa sarvensa menettänyttä poroa, Pieski kertoo.

Myöhemmin saamelaisnaisen lakki on kasvattanut jälleen korkeuttaan.

Voi karhun villat!

Muuan kummallinen piirre sarvilakeissa on. Muuten niin taidokkaissa käsitöissä on niskan juuressa ja korvallisissa silmiinpistävän rumaa ommelta, joka poikkeaa lakin muista ompeleista.

Kansallismuseon saamelaiskokoelman Gádja-muorin lakin ommel on nyt tutkittu laboratoriossa. Rumalla tavalla pistelty lanka sisältää hiuksia ja karhun alusvillaa. Harlin ja Pieski eivät tiedä asiasta enempää, mutta jollakin tavalla sen voi ajatella liittyvän saamelaisen folkloren uskomuksiin karhun ja naisen suhteesta.

Välttämättä kaikissa sarvilakeissa ei ole karhun villaa mukana, mutta ompeleen pätkä on useimmissa poikkeava. Tavallisen villalankaompeleen seassakin on näkynyt hiuksia.

Ilman karhun villojakin sarvilakki kiinnostaa nykyajan saamelaisnaisia.

Dalvadaksen sarvilakki

Pieski ja Harlin ovat kohdanneet monenlaisia tunteita nostattavia yllätyksiä etsiessään tietoa sarvilakista.

Kansallismuseon lakki on peräisin kotikylästäni, Dalvadaksesta, mutta sitä tietoa ei museossa ollut esillä, Pieski kertoo.

Tiedettiin kuitenkin, että lakin on hankkinut vuonna 1902 Helsingistä Tenojokilaaksoon matkannut kansatieteilijä ja arkeologi Theodor Schvindt, Harlin sanoo.

Schvindt piti retkellään tarkkaa matkapäiväkirjaa kirjaten ylös ihmisten nimiä ja kuvaillen myös naisten kulttuuria ja lasten vaatteita.

Museoviraston kansatieteen arkistoa tutkiessaan Harlin löysi tiedon sarvilakin omistajasta. Päähine on todennäköisesti kuulunut Gádja Vuolabille, joka on Outi Pieskin esiäiti.

Melkoinen tieto kaksikolle, joka päätyi etsimään tietoa juuri tuosta sarvilakista. Eikä siinä kaikki. Samuli Paulaharjun kuvaama mahtiemäntä on juuri tuo sama Pieskin esiäiti Gádja.

Taiteilija on omakohtaisesti saanut kokea, minkälaisia tunteita oman suvun esineiden kohtaaminen nostattaa.

Myös Kansallismuseo valmistelee saamelaiskokoelmansa lahjoitusta, jonka mukana Dalvadaksen lakki palautuu lähelle kotiseutuaan.

British Museum ei luultavimmin ole aikeissa palauttaa saamelaisesineitä.

Se on julistautunut universaaliksi museoksi, joka esittelee koko ihmiskunnan historiaa. Heillä on sellainen asenne, että palautuspolitiikka ei ole. Muitakin universaaleja on maailman museoiden joukossa, esimerkiksi Ranskan Versailles, Harlin kertoo.

On surullista nähdä, kuinka vähän British Museumissa on tietoa lakista ylipäätään.

Lähde: Sarvilakki katosi saamelaisnaisen päästä yli sata vuotta sitten, mutta miksi? -Ompeleesta voi löytyä hiuksia ja karhun karvaa – Lapin Kansa

Kategoria(t): Ympäristö Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s