Karhu on terve lihava – kevät parantaa kontion insuliiniresistenssin ja siiselin ”Alzheimerin taudin”

Kun karhu nousee talviuniltaan, se on kukistanut diabeteksen. Siiselin aivoista taas häviävät kevään tullen Alzheimerin tautiin liittyvät sykkyrät. Miten, sen tutkijat haluaisivat tietää. Monet talvehtivat tai horrostavat eläimet nimittäin vaikuttavat lihovan terveesti.

Talveen valmistautuessaan ne lihovat niin voimakkaasti, että ihmisten maailmassa ne olisivat sairaalloisen lihavia.

Jossakin vaiheessa talvehtimista niille kehittyy insuliiniresistenssi sekä muita muutoksia, jotka ihmisellä kielisivät tyypin 2 diabeteksesta.

Kevättä kohti tulessa kaikki dia­beteksen merkit kuitenkin katoavat kuin itsestään ja aurinkoon kömpii perusterve eläin.

Ihmisten ja talvehtivien eläinten lihomista vertaillessa hämmästyy, miten monimutkaista lihominen on.

Kun ihminen lihoo, erityisesti keskivartalosta, hänelle kehittyy herkästi insuliiniresistenssi ja korkea verensokeri eli hyperglykemia.

Nämä kaksi muutosta liittyvät toisiinsa. Insuliinin tehtävä on siirtää sokeria verestä lihas­solujen polttoaineeksi ja varastoida ylimääräinen energia rasvakudokseen.

Insuliiniresistenssi tarkoittaa, että solut eivät enää kunnolla reagoi­ insuliiniin eivätkä ota sokeria vastaan. Siksi sokeria jää vereen kiertämään. Tästä juontuu diabeteksen vanha nimi sokeritauti.

Veren liiallinen sokeripitoisuus vahingoittaa ajan mittaan verisuonia ja sitä kautta sydäntä ja muita elimiä. Myös ääreis­hermosto voi vahingoittua.

Karhulla on toisin. Kun se syksyllä aloittaa hurjan syömisen ja lihomisen, se säilyy silti insuliiniherkkänä. Tämä palvelee karhun tarpeita: insuliini varastoi sokeria rasvaksi ja auttaa siis karhua rasvan keräämisessä.

Sitten tapahtuu vielä oudompaa. Talviunille mentäessä karhusta tuleekin insuliiniresistentti. Tämäkin on karhun kannalta edullista. Veren sokeri ei enää siirry soluihin vaan karhu siirtyy polttamaan rasvakudosta.

Suurin outous on kuitenkin siinä, että insuliiniresistentillä ihmisellä verensokeri on lähes aina koholla mutta karhulla ei. Oli karhu siis insuliiniherkkä tai -resistentti, se kykenee säilyttämään verensokerin tasaisena.

Horrostavien jyrsijöiden kohdalla lihominen on vieläkin oudompaa.

Jos lihavuustutkijoilta kysytään, tuleeko ihmisellä lihominen ensin ja insuliiniresistenssi sitten vai toisinpäin, vastaus on, että lihominen tulee ensin.

Horrokseen valmistautuvilla jyrsijöillä, kuten juovasiiselillä, insuliiniresistenssi tulee kuitenkin ensin ja lihominen vasta sitten.

On pitkälti hämärän peitossa, miten insuliiniresistentit jyrsijät kykenevät lihomaan. Rasvan varastoitumisen luulisi vaativan jonkin verran insuliinia.

Jos insuliiniresistenssi on oikein paha ja koskee kaikkia kudoksia, ihminen ei kykene lihomaan. Oireyhtymää sairastavat ovat luuta ja nahkaa.

Kun insuliini menettää tehoaan­, elimistön alkaa valmistaa sitä lisää. Ihmisellä insuliini­resistenssi nostaa insuliinin määrän kaksinkertaiseksi perustasoon verrattuna, mutta itseään­ lihottavilla jyrsijöillä sen määrä kohoaa nelinkertaiseksi verrattuna kesän arvoihin.

Hämmästyttävintä ei ole se, että jyrsijät onnistuvat kasvattamaan rasvamassaansa jopa 40 prosenttia, vaan se, että ne lihovat vaikka niille ei anneta merkittävästi ylimääräistä ruokaa.

Jyrsijöiden insuliiniresistenssi säilyy horroksen ensimmäisinä kuukausina, mutta alkaa kadota kuin itsestään tammikuun jälkeen.

Muutama vuosi sitten karhun talviunen tutkimus tuotti mielenkiintoisen havainnon. Proteiini nimeltä pten näytti vaimenevan karhun rasvasoluissa, kun se alkoi valmistautua talveen. Havainto herätti paljon huomiota, koska proteiini oli tutkijoille vanha tuttu.

Pten on eräänlainen solujen yleismies jantunen, joka säätelee solujen kasvua ja jakautumista. Pitkään on tiedetty, että jos pten-geeni ei toimi tai toimii vajaasti, seurauksena on kohonnut riski sairastua syöpään.

Sen tietyt mutaatiot aiheuttavat esimerkiksi Cowdenin oireyhtymän, jossa ihmisellä on kohonnut riski sairastua erilaisiin syöpiin. Sitten havaittiin, että pten vaikutti myös insuliiniherkkyyteen.

Vuonna 2013 New England Journal of Medicine -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa tutkittiin Cowdenin oireyhtymää sairastavia ihmisiä.

Siinä havaittiin, että he olivat tavallaan kuin talvehtimaan käyviä karhuja: he olivat lihavia, mutta silti insuliiniherkkiä.

Jos ptenin määrä oli alhainen sekä karhuilla että Cowdenin oireyhtymää sairastavilla, oliko sen väheneminen vastaus insuliiniherkkyyden säilymiseen lihomisesta riippumatta?

Sitten asiat kävivät monimutkaisiksi. Karhututkijat huomasivat, että yksi tutkijoista oli peukaloinut tutkimuksen aineistoa, ja julkaisu vedettiin pois. Tieteessä pois vedettyjä tutkimuksia ei oteta huomioon.

Vilpistelijä savustettiin ulos, ja tutkijat julkaisivat tarkemman analyysin viime vuonna. Pten oli yhä mukana kuviossa, mutta sen roolia oli vaikeampi tulkita.

Monissa muissa tutkimuksissa on vahvistettu, että ptenillä on jokin tärkeä rooli insuliiniherkkyyden säätelijänä. Tuo rooli ei ole yksinkertainen. Näyttää nimittäin siltä, että sekä yli- että aliaktiivinen pten pitää ihmisen ja eläimen insuliiniherkkänä.

Pten voi liittyä talvehtimiseen suoraan siten, että se säätelee ruskean rasvan muodostumista.

Mutta tässäkin on ongelma. Karhulla ei nimittäin ole ruskeaa­ rasvaa, kun taas ihmisellä ja jyrsijöillä on. Näin ollen ptenin rooli ei voi olla kaikilla sama.

Mielenkiintoisesti ihmisillä altistus kylmälle ja sitä seuraava ruskean rasvan muodostuminen kylläkin lisää insuliiniherkkyyttä.

Vielä monimutkaisemmaksi insuliiniresistenssin tekevät havainnot sen yhteydestä aivoihin. Tästä hyvä esimerkki on bromokriptiini, vanha lääke, joka hyväksyttiin Yhdysvalloissa vuonna 2009 tyypin 2 diabeteksen hoitoon.

Bromokriptiini on torajyvä­alkaloidi, jota on käytetty hedelmättömyyden, kuukautis­häiriöiden, akromegalian ja Parkinsonin taudin hoitoon. Yhteys tyypin 2 diabetekseen syntyi tutkijoiden kokeiltua sitä talvehtiviin jyrsijöihin.

Jyrsijöillä oli insuliiniresistenssi ja ne lihoivat nopeasti, mutta bromokriptiini palautti ne insuliiniherkiksi ja eläinten painonnousu loppui.

Odottamatonta asiassa oli se, mihin bromokriptiinin vaikutus kohdistuu: aivojen dopamiiniin ja serotoniiniin. Näistä kahdesta tunnetusta välittäjäaineesta on harvemmin puhuttu insuliini­resistenssin kohdalla.

Bromokriptiini stimuloi useita dopamiini- ja serotoniinireseptoreita, eli ne toimivat lääkkeen vaikutuksesta tehokkaammin. Jollakin toistaiseksi kehnosti tunnetulla tavalla tämä lievittää insuliiniresistenssiä.

Talvehtivat eläimet voivat tarjota vastauksia myös Alzheimerin taudin syntyyn. Niiden aivot näyttävät nimittäin talvehtimisen aikana osin samalta kuin alzheimerpotilailla.

Alzheimerin taudin yksi selkeä merkki ovat tau-proteiinin sykkyrät aivoissa.

Normaalisti tau-proteiini esiintyy hermoston tukisoluissa pitkänä juosteena, joka sitoo pitkiä putkimaisia proteiini­rakenteita yhteen. Alzheimerin taudissa tau-proteiinit vetäytyvät sykkyrälle kuin lahjanaru eivätkä enää toimi oikein.

Pidempään on jo tiedetty, että tismalleen samalta näyttäviä tau-sykkyröitä nähdään horrostavien eläinten, kuten siiselien ja hamsterien aivoissa.

Ihmisistä poiketen nämä sykkyrät kuitenkin palautuvat ennalleen keväällä. Miten sykkyrät korjautuvat, ei tarkoin tiedetä.

Myös karhujen aivoihin keräytyy sykkyröitä, mutta ne eivät palaudu. Tässä mielessä ne muistuttavat enemmän vanhenevaa ihmistä.

Syitä karhun ja jyrsijöiden eroon voi etsiä erilaisista talvehtimistavoista: karhun ruumiinlämpö ei laske yhtä voimakkaasti kuin horrostavilla jyrsijöillä.

Vertailua vaikeuttaa se, että jyrsijät ovat lyhytikäisiä, mutta karhu pitkäikäinen.

Lähde: Karhu on terve lihava – kevät parantaa kontion insuliiniresistenssin – Päivän lehti 28.3.2018 – Helsingin Sanomat

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.