Näädän pyynti

Näädällä on tuuhea ja ilmava talviturkki, mutta kaikkein kireimmillä pakkasilla ja jäätävimmillä tuulilla näätä saattaa kaivautua lumen alle kylmänsuojaan.

Perinteisesti koiran avulla jäljittämällä näätä on erittäin haastava metsästettävä. Siksi näätä onkin arvostettu saaliseläin. Sitä kunnioitetaan myös sen historian vuoksi.

Näätä on merkittävä osa suomalaista luontoa ja eräkulttuuria

Miten metsästetään pienpetoja pystykorvalla? Hyvää näätäkoiraa ei ole helppo löytää.

Näädän metsästys jatkaa harrastuskautta koiran kanssa aina maaliskuun loppuun asti ja pitää koiran hyvässä fyysisessä kunnossa.

Tämän pyyntimuodon opettelussa olisi ihanteellista, jos pyyntiä aloitteleva metsästäjä toimisi jonkun kokeneen metsästäjän oppipoikana, jolloin kantapään kautta tapahtuva opiskelu jää mahdollisimman vähäiseksi.

Näädänpyynti pystykorvalla on fyysisesti haastavaa ja taitoa vaativaa metsästystä, jossa osaavan metsästäjän mukanaan lähteminen antaa varmasti parhaimman alun mielenkiintoiselle pyynnille.

Näätä on yöeläin

Hämärän tullen se lähtee metsästämään jyrsijöiden lisäksi lintuja, matelijoita ja munia sekä sieniä ja marjoja.

Yöllä liikkumista auttavat tarkka pimeänäkö ja hajuaisti sekä hyvä muisti ja suunnistustaito. Näätä voi kulkea yön aikana kymmeniä kilometrejä. Näädän liikkuminen on siroa ja joustavaa.

Näätä nuohoaa elinalueensa puunkoloja järjestelmällisesti ympäri vuoden. Mitä parempi paikallistuntemus näädällä on, sitä tehokkaampi se näyttäisi olevan telkkien saalistajana. Näätä on olemukseltaan erittäin valpas ja varovainen. Jos se toteaa, että sitä seurataan tai yritetään pyydystää, se kätkeytyy taitavasti sotkien jälkensä.

Naaraat ovat huomattavasti arempia kuin urokset. Näädän aistit ovat erittäin tarkat.

Näädänpyynti edellyttää sen tapojen ja kulkureittien paikallistuntemusta. Aloitettaessa pyyntiä uudella alueella olisi hyvä ottaa etukäteen selvää jälkijotoksia tutkimalla, eläimien käyttämistä vakioreiteistä ja alueista.

Talven aikana näädällä on todettu olevan useita pyyntialueita, joilla se saalistaa vuorotellen viikon pari. Oravan näätä yleensä pyydystää suoraan pesältä yllättämällä.

Näädän keskimääräinen vuorokautinen ravintomäärä on noin 200 grammaa.

Näätä on tyypillinen havumetsien asukas

On myös huomioitava, että näädän kulkureiteillä täytyy niille olla riittävästi suojaavia metsiä ja saarekkeita.

Näätä jättää reiteilleen virtsan ja ulosteen lisäksi hajumerkkejä hajurauhasestaan. Ne todennäköisesti auttavat näätää hahmottamaan suuria, jopa 100 km2 laajuisia liikkuma-alueitaan sekä kertovat näädästä sen lajitovereilleen. Näädältä menee vuoden verran aikaa oppia tuntemaan elinalueensa yksityiskohtaisesti.

Vaikka eläimet kulkevat pääasiassa omilla alueillaan, ne eivät puolusta niitä, eivätkä ole varsinaisesti reviirieläimiä.

Hämärässä ja pimeässä liikkuva pikkupeto kulkee metsien ja suon laitoja hakien saalista. Erehtymättömänä yösuunnistajana näätä merkitsee reittinsä eritteillään ja käyttää omia hajujälkiään retkiensä maamerkkeinä.

Näätä piilottelee oravan erittäin tiheässä pesässä koko valoisan ajan paikallaan, ja hajut kulkeutuvat korkealla olevasta pesästä. Näätä muuttaa kulkureittejään esim. hakkuiden seurauksina.

Näädälle hyviä kulkureittejä ovat puronvarret, painanteet ja yleensä kaikki maastonmuodot jotka luontaisesti johdattelevat eläimien kulkua.

Juonteet ja kankaat jotka yhdistävät maisemia ovat usein näätien kulkureittejä.

Lisäksi niille voi tehdä alkusyksystä haaskoja, joilla pyritään houkuttelemaan eläin ruokailemaan paikalla mahdollisimman pitkään ja siten liikkumaan alueella.

Kokeneempi pyytömies on tavallisesti perillä näädän kulkutavoista ja pystyy oudollakin alueella varsin helposti päättelemään näädän oletetut kulkureitit.

Tämä on tärkeää koko pyynnin onnistumisen kannalta ja aloittelijan onkin syytä opetella nämä taidot huolella.

Näädän kulkujäljelle on ominaista samojen paikkojen koluaminen ristiin ja rastiin, jolloin vanhat jäljet voivat mennä aloittelijalta helposti sekaisin.

On myös tavallista, että näätä käyttää toisen eläimen ja varsinkin jäniksen jälkeä, jolloin sen jäljistä voi hetkittäin olla vaikea saada selvää.

Lähdettäessä jäljestämään jälkijotosta tarkistetaan ensiksi niiden tuoreus ja jotoksen kulkusuunta.

Jo tässä vaiheessa voi kokenut pyytäjä hahmottaa kartan avulla eläimen liikkeitä ja varmistaa eläimen kulkua mahdollisesti muista kulkupaikoista. Varsinkin eri kulkureittien risteyspaikoissa, näädän käydessä pälvipaikoissa, kelojen alla tai sahatessa muuten vain edestakaisin voi joutua tutkimaan jälkiä moneen kertaan.

Näin voidaan joskus säästää tiestöisessä metsästysmaastossa muutama turha matka. Onkin syytä olla metelöimättä aina, kun oletettu oleskelupaikka on lähettyvillä.

Eläimen jälkiä seurataan niitä sotkematta, sillä aina välillä voi joutua tiheiköissä palaamaan takaisin varmistamaan, että seurataan oikeaa jälkeä.

Tuoreilla jäljillä on asian osaavasta koirasta verrattomasti apua, sillä se kykenee seuraamaan suoraan jälkeä ja seuraaminen on nopeaa.

Kun oleskelupaikka on varmasti löydetty ja vaikka toisen vahtiessa kiertämällä varmistettu voidaan näätää ryhtyä saalistamaan. Ontot puut ovat kaikkein ongelmallisimpia. Jos näätä on ontossa rungossa, se ei välttämättä lähde kolkuttelulla sieltä yhtään mihinkään.

Ensimmäiseksi täytyy tutkia minkälaiseen yöpymispaikkaa eläin on asettunut.

Vaikeita saalistuspaikkoja ovat kivilouhikot ja useat tuulenkaatopuut, jotka antavat näädälle lähes rajattomat pakomahdollisuudet hangen alaisia käytäviä pitkin. Karannutta näätää ei kannata lähteä seuraamaan heti, koska tällöin se vain pakenee jäljestäjän edellä. On parasta antaa näädän rauhoittua pari tuntia.

Hyvät mahdollisuudet saaliiseen antavat selvät maakolot, yksittäiset maapuut tai muut selvät rajattavissa olevat tapaukset.

Lunta voidaan kaivaa menoreiän ympäriltä onkaloiden selvittämiseksi ja mahdollisen häätämisen aikaansaamiseksi.

Mahdollinen apumies saa koko tämän ajan pitää vahtia. Koira voi olla tässä vaiheessa kiinnikin, mutta siitä on eläimen paikallistamisessa apua.

Jos menoreikä on kaatuneen hangen alla olevan yksittäisen puun, kannon tai mättään alle päästään näätää häätämään majapaikastaan.

On syytä olla varuillaan ettei eläin tässäkin tapauksessa heti karkaa, eli pyssymiehen on syytä olla varuillaan.

Varsinkin yksin ollessa on näädästä kiinnostuneesta pystykorvasta suurta apua, sillä koira paikallistaa nopeasti eläimen olinpaikan ja pakottaa sen karkotus tilanteessa puihin, josta se on haulikolla nahkaa suuremmalti tärvelemättä noukittavissa.

Haulikkomiehellä tulee olla selkeät ampumalinjat jotta kerkiää tavoittaa eläimen haulikuurolla. Irti olevaa koiraa tulee tällöin erityisesti varoa.

Jos eläin suuntaa puuhun voidaan se ampua yleensä hätiköimättä. Jotkut pyytäjät ja varsinkin yksin olevat laittavat osalle sektoria verkon, jotta koko aluetta ei tarvitsisi vahtia. Näin ryntäävä eläin jää tarvittavaksi ajaksi kiinni verkkoon ja metsästäjä ehtii ampua.

Näädän ampumisessa haulikolla kannattaa suosia suhteellisen pienikokoisia haulia, haulikoko 2,0 – 2,5 mm lienee sopivin. Poikkeuksen tästä muodostaa, jos joutuu ampumaan oravanpesän läpi, koska ne useasti ovat jäässä. Tällöin käytän 3,0 – 3,5 mm haulikokoa.

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.