Metsän kuningas kiehtoo ja pelottaa – muinaisessa uskomuksessa karhu tuli maailmaan pikkuveljenä

Karhu ylittää uutiskynnyksen. Se kerää klikkaukset, kelpaa tuotemerkeiksi ja Sibelius-Akatemian jatko-opiskelutyön viiden konserttisarjan teemaksi.

Metsän kuningas on aina kiehtonut ja pelottanut, mutta me nykyihmiset sanomme rohkeasti ääneen pikkuveljen nimen – toisin kuin aikoinaan muinaiset sukulaisemme, Siperian hantit.

Pilvistä laskettiin maan päälle hopeisilla vitjoilla kultainen kätkyt. Isänsä vastusteluista huolimatta Pikkuveli, pieni karhunpoika, saapui maailmaan.

Viulisti, etnomusiologi Tuomas Rounankari saa 2014 syvällä Siperiassa, hantikylän perinnearkiston uumenissa, voimakkaan ahaa-elämyksen. Myyttinen uskomus karhun tulosta maailmaan on suomensukuisilla hanteilla ja muinaissuomalaisilla tismalleen sama.

Kun arkistosta vielä löytyy kolmen miehen esittämänä Berjosovan alueen hantien karhunpeijaistaltiointi, Rounankari on myyty: karhun uudelleensyntymistä avittavat peijaiset on pakko tehdä lavalla, yleisön edessä.

Pikkuveljestä kuninkaaksi

Taivaalta katsoen maa loistaa houkuttelevana. Syksyn värit hehkuvat kuin kulta mutta karhunpoika pettyy karvaasti. Elämä on kovaa, maan päällä on pärjättävä omillaan. Pikkuveli vahvistuu, kasvattaa paksun turkin, muuttuu kaksijalkaisesta nelijalkaiseksi ja rupeaa metsästämään ruokansa.

Pikkuveljestä tulee nopeampi, voimakkaampi ja vahvempi. Ei ihme, että muinaiset metsästäjät tunsivat karhun väkevyyttä ja viisautta kohtaan suurta, pelonsekaista kunnioitusta.

Näin se ihmisen ja karhun suhde muuttuu. Pikkuveljestä tulee mahtava metsän kuningas. Vaarallinen ja vahva, mutta silti huono metsästäjä suteen tai ahmaan verrattuna. Mahtavuudestaan huolimatta kuitenkin vähän kömpelönä ja taitamattomanakin pidetty, ehkä siksi niin ihmisen kaltainen, Rounankari miettii.

Peijaiset – ylistys karhulle

Karhu on ollut pohjoisten- ja suomalais-urgrilaisten kansojen pyhä esi-isäeläin. Sille on kaadon jälkeen järjestetty kunnioittavat peijaiset, jotka ovat saaneet omat kulttuurimausteensa eri kansojen uskomusperinteessä. Rounakari on kiinnostunut erityisesti Siperian hantien karhuperinteestä.

Karhunpeijaiset on ikivanha juhla, johon on kuulunut yhteisöllisyyttä, mystisyyttä, rituaaleja, tanssia ja laulua, kuvailee Rounankari.

Juhlan tarkoituksena oli saatella pyydystetty karhu takaisin tuonilmaisiin niin, että se suostuisi palaamaan taas maahan riistaksi.

Peijaisissa oli vahva luonnon kiertokulun pysyvyyden funktio.

Vain omasta elinpiiristään metsästämällä haettu mesikämmen ansaitsi peijaiset.

Karhu, joka ei enää muistanut rooliaan ja eksyi liian lähelle ihmisen elinpiiriä vahingoittamaan ja tuhoamaan, ei Siperian hanteille ollut enää karhu, vaan jokin, joka ei ollut peijaisten arvoinen.

Rounankarin mukaan peijaiskarhua ei koskaan puhuteltu karhuksi vaan vaikkapa vanhaksi herraksi. Eikä paksu karvapeite ollut turkki vaan vanhan herran viitta, jonka alla oli joku, joka ei ollut ihminen eikä eläin vaan jotakin siltä väliltä. Peijaisissa korostui muinainen uskomus karhun ja ihmisen yhteisestä alkuperästä.

Maanantaina 4.7. 2016 Kokkolassa esitettävä Karhunpeijaiset on kolmas osa Tuomas Rounankarin tohtoriopintojen viisiosaista teossarjaa.

Rounankari tutkii tekeillä olevassa väitöskirjassaan pohjoisten kansojen musiikkiperinnettä, ja perinteen soveltamista soittajana ja säveltäjänä.

Lähde: Metsän kuningas kiehtoo ja pelottaa – muinaisessa uskomuksessa karhu tuli maailmaan pikkuveljenä | Yle Uutiset | yle.fi

Tallenna

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.