Suomenajokoiran valtakausi päättyy – Vain harvan koirarodun historia tunnetaan yhtä tarkasti

Lissu on kansallisaarre. Sillä termillä Kennelliitto kutsuu alkuperäisiä suomalaisia koirarotuja, jotka parhaiten edustavat suomalaista historiaa ja kulttuuria.

Näitä erityisiä rotuja on viisi: suomenajokoira, suomenpystykorva, karjalankarhukoira, suomenlapinkoira ja lapinporokoira.

Luonnonvarakeskuksen geenipankkiin otettiin hiljattain näytteet, joilla varmistettiin suomalaisrotujen säilyminen.

Valittujen joukkoon pääsi myös suomalais-ruotsalainen pohjanpystykorva.

Millainen kansa, sellaiset koirat.

Kansallisaarteiden lista kuvaa hyvin Suomen historiaa.

Täällä ei ole kasvatettu arkoja palatsikoiria, vaan tarmokkaita ja pakkasta pelkäämättömiä sisupusseja, joilla on ollut jokin tehtävä.

Ne ovat jahdanneet jäniksiä, kettuja, hirviä ja lintuja. Ne ovat vahtineet pihoja, paimentaneet poroja ja samoilleet väsymättä ihmisen rinnalla.

Koko sotien jälkeisen ajan, 1940-luvulta 2000-luvun alkupuolelle, suomenajokoira oli Suomen ylivoimaisesti yleisin koirarotu.

Maaseudulla sen näki jo silmällä: ajokoirakoira-aitaus äänekkäine musta-valko-ruskeine asukkaineen oli tuttu näky talojen pihoilla. Samaa kertovat tilastot.

Huippuvuosina 1970- ja 1980-luvulla suomenajokoiran pentuja rekisteröitiin vuosittain yli 4 000. 1980-luvun lopulla Suomessa oli arviolta noin 40 000 suomenajokoiraa.

Mutta sen jälkeen tilanne on muuttunut nopeasti.

Viime vuonna ajokoiranpentuja rekisteröitiin enää 1 151 kappaletta. Kertaakaan sodanjälkeisenä aikana suomenajokoira ei ole ollut pentujen rekisteröintitilastossa niin alhaalla kuin nyt: vasta kuudentena.

Pudotus näyttää jatkuvan. Jo tänä vuonna saatetaan mennään alle tuhannen pennun rajan, ja kanta on enää noin 10 000 yksilöä.

Ihmisen ja koiran yhteiselo on kestänyt yli 10 000 vuotta, ja ajavia koiria on käytetty arviolta 6 000 vuotta. Ihan kuin Lissulla, niilläkin oli roikkuvat korvat.

Pitkään metsästyksellä oli Suomessa selvä tarkoitus: se toi maaseudulla särvintä leivän päälle. 1900-luvun taitteessa hirvet oli tapettu miltei kokonaan, mutta pupuja riitti, ja haudutettu jänispaisti oli herkkuruokaa.

Tilanne suosi suomenajokoiraa.

Erityisen kovaan kasvuun ajokoirakanta lähti 1970-luvun alussa. Silloin maaseudulla asui vielä runsaasti ihmisiä, ja moni 1930- ja 1940-luvulla syntynyt mies innostui kulkemaan jänismetsällä.

Siirtyminen viisipäiväiseen työviikkoon lisäsi vapaa-aikaa. Tuli aikaa harrastaa, ja 1975 oli suomenajokoiran ennätysvuosi: silloin rekisteröitiin peräti 5 000 pentua.

Koirien taitoja mittaavista ajokokeista tuli suosittuja.

Aina 1990-luvun taitteeseen asti ajokoirakanta pysyi suurena.

Sen jälkeen kanta alkoi pienentyä ja siihen on monia syitä. Kaupunkilaiset alkoivat suosia muita, paremmin kerrostaloihin soveltuvia rotuja.

Myös metsästyksen trendit vaikuttavat. Hirvikanta on elpynyt voimakkaasti ja hirvijahdista on tullut metsästäjien suosikkilaji.

Tämä näkyy myös metsästyskoiran valinnassa. Vielä 1990-luvulla ruotsalainen jämtlanninpystykorva oli Suomessa harvinainen, mutta viime vuonna se oli kolmanneksi suosituin rotu.

Tärkein syy lienee kuitenkin se, että jänisjahdin sukupolvi alkaa olla jo iäkästä. Sitä mukaa kun heidän askeleensa hidastuu ja metsäreissut harvenevat, hiipuu myös suomenajokoira.

”Jotkut koirat saattavat olla kolmevuotiaita ennen kuin ymmärtävät, mistä jahdissa on kyse.”

Miettinen arvioi, että kymmenestä ajokoiran pennusta ehkä puolet ajaa jänistä.

”Ja ehkä yksi kolmasosa on hyviä siinä hommassa.”

Vain harvan koirarodun historia tunnetaan niin tarkasti kuin suomenajokoiran. Se ei ole mikä tahansa kyläpiskien cocktail, vaan tarkan kehitysprojektin tuote.

1800-luvulla metsästyksen harrastajat päättivät, että tarvitaan oma, jänistä ja kettua ajava koira, joka pärjää Suomen talvessa.

Koiria oli aiemmin tuotu Venäjältä ja Puolasta, mutta ne vaikuttivat löysiltä ja raskastekoisilta, ja joillakin oli paha tapa jahdata ja kiusata lampaita.

Piikkiöläinen kauppias ja tilanomistaja Johan Jacob Maexmontan oli kova erämies. Aikalaiset kutsuivat häntä Suomen metsästyskuninkaaksi.

Hän jalosti parisataa koiraa ja julkaisi ensimmäisen Suomessa kirjoitetun ajokoirakirjan.

Se ansaitsee tulla mainituksi, ihan jo nimen takia:

Om stöfvaren med afseende å dess uppfödande, vård och inöfning jemte underrättelse om harjagt med stöfvare, samt bihang om botemedel mot åtskilliga hundens sjukdomar. Till unga jägarens tjänst.

Sama ytimekkäällä suomella: Jäniksen metsästys ajokoiran avulla.

Nykyisen suomenajokoiran kantaisä syntyi kuitenkin vasta myöhemmin.

Hurtig&Trissan

1870-luvulla porilainen kultaseppä E. V. Tammelin hankki Kokemäen seudulta eräästä talosta kulkukoiran, ison hopeanharmaan uroksen, jolle Tammelin antoi nimeksi Hurtig.

Hurtig oli poikkeuksellisen pätevä ajokoira, ja Tammelin arveli, että Hurtigin alkuperä saattoi olla jopa Venäjän tsaarin hovissa, josta oli tuotu hyväsukuisia ajokoiria Suomeen.

Hurtigin rinnalle Tammelin hankki suklaanruskean Trissan-nartun, ja tätä kaksikkoa pidetään nykyisten suomenajokoirien esivanhempina, Aatamina ja Eevana.

1800-luvun lopulta saakka suomenajokoiraa on aina jalostettu määrätietoisesti käyttötarkoitus edellä.

Ja jos ajokoirankasvattajilta kysyy, ei maailmasta löydy olentoa, joka löytäisi suomalaisesta talvimetsästä jäniksen no­peammin kuin suomenajokoira.

Se on iso, vilkas, vahva ja temperamenttinen. Se on terve rotu, joka jaksaa juosta metsässä kymmeniä kilometrejä väsymättä ja tehdä saman uudestaan huomenna.

Ja juuri nämä erinomaiset ajokoiran ominaisuudet tekevät siitä hankalan rodun kaupunkikoteihin.

Koiramme-lehden päätoimittaja Tapio Eerola sanoo, että vaikka koiria on Suomessa enemmän kuin koskaan, nykyaika ei suosi suomenajokoiran tyyppisiä koiria.

Koirista on tullut kuin perheenjäseniä.

Ne nukkuvat ihmisten makuuhuoneissa ja sängyissä, eikä kerrostaloasunnoissa ole liikaa tilaa. Siksi koiralla pitää olla myös hyvät perhekoiran ominaisuudet.

Eerolan mukaan suomenajokoiran jalostamisessa pidettiin liian pitkään kiinni siitä, että se on hyvä ajokoira.

Muut ominaisuudet jäivät vähemmälle huomiolle. Mielikuva on, että suomenajokoira on koti­oloissa vaivalloinen. Kotona voi kyllä olla suomenajokoira, mutta ei kukkamaljakoita – ainakaan ehjiä.

Jos halutaan säilyttää asema suosittuna koirana, pitäisi ottaa huomioon luonne seurakoirana. Ovatko ne tottelevaisia ja rauhallisia, vai söhlöjä ja täysin pitelemättömiä jos ne päästetään hihnasta irti?

Ajokoirakannan romahdus on asia, joka on pantu merkille harrastajapiireissä. Siitä puhutaan keskustelupalstoilla. Kanta ei ole vielä vaarassa, mutta geneettisen monimuotoisuuden väheneminen avaa portteja sairauksille.

”On rodulle edullisempaa, jos yksilöitä on 20 000 kuin vaikka 5 000”, Tapio Eerola sanoo.

Lähde: Suomenajokoiran valtakausi päättyy – Miksi vanha suosikkirotu ei enää kiinnosta suomalaisia? – Sunnuntai | HS.fi

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s