Pauli Piippola on 70-vuotias moottorikelkkailun velho, jonka elämäntyön kelkkailija tuntee takamuksessaan

Viininpunainen kelkka rämähtää käyntiin neljännellä nykäisyllä. Ei hullummin siihen nähden, että se on vuodelta 1983 ja ensi kertaa lumilla lähes kymmeneen vuoteen.

Pakkaspäivässä leijuu kaksitahtisen harmaansinistä häkärää ja haikuja historiasta.

Juuri tällä kelkalla Piippola ajoi moottorikelkkacrossin Suomen mestariksi 34 vuotta sitten. Titteleitä tuli kaikkiaan 17, viimeinen keväällä 1997 – vähän ennen kuin kuljettaja täytti 50 vuotta.

Mies on kahdeksannella vuosikymmenellään ja aina vain töissä kelkkatehtaalla, tuotekehittäjänä ja testikuljettajana.

Mutta enää kolmena päivänä viikossa, hän toppuuttelee. Neljäntenä alkaa kaivata jo lepoa.

Hänen elämäntyönsä tuntuu takamuksessa jokaisella, joka ajaa Rovaniemellä valmistettua moottorikelkkaa.

Osa alaa tuntevista on sitä mieltä, että kukaan muu ei ole vaikuttanut kelkan kehitykseen viime vuosikymmeninä enempää kuin ”Paukka”.

Lempinimi ei kerro mitään kantajansa luonteesta. Paukkaaminen on kaukana vaatimattomasta ja vähäeleisestä miehestä, joka on viihtynyt aina paremmin sivummalla kuin keskipisteenä.

Kenties siksi hän on suurelle yleisölle tuntematon, melkein unohdettu. Mr. Moottorikelkka, Euroopan ja Suomen mestari, josta edes Wikipedia ei tiedä mitään.

17-vuotiaana hän sai pyörälleen ja itselleen autokyydin Oulun crossikisoihin. Siellä ensikertalainen voitti luokkansa.

Se oli alku pitkälle mutta näkymättömälle motocross-uralle, josta harvat tietävät vieläkään. Näitä kesälomia riitti vuoteen 1981, jolloin ruutulippu heilui Piippolalle viimeisen kerran MM-motocrossissa. Päätöskisassaan Espanjassa hän oli neljäs.

Laduntekijästä tehdaskuljettaja

Wihuri-yhtymä oli alkanut valmistaa vuonna 1969 suomalaisia moottorikelkkoja Teijon tehtaallaan, Varsinais-Suomessa. Emoyhtiötä mukaillen tulokas sai nimekseen Winha.

Uutuudelle haettiin näkyvyyttä kelkkakisoista. Moottoriurheilupiireissä johtaja Antti Aarnio-Wihuri oli oppinut tuntemaan oululaisen Jussi Kynsilehdon, joka suositteli kuljettajaksi nuorukaista Rovaniemeltä.

Siihen mennessä Pauli Piippola oli koskenut moottorikelkkaan vain armeijassa – ajaessaan pohjaa hiihtoladulle. Sillä kokemuksella hänestä tuli Winhan tehdaskuljettaja.

Ensimmäisenä kisatalvenaan hän voitti Winhalla kaikki kilpailunsa. Lahjakas? No, eipä moottorikelkalla ole kovin paljon erilaista ajaa kuin moottoripyörällä.

Tärkeintä on tuntuma

Piippolan mielestä hyvä kuljettaja tietää, milloin pyörä tai kelkka kallistuu tai luistaa sopivasti – ei liikaa eikä liian vähän.

Yhtä olennaista on tuntea oikea hetki hiljentää ja kiihdyttää.

Jos radalla on vaikkapa 20 mutkaa, ja kaikkiin pystyy jarruttamaan metriä myöhemmin kuin muut ja kiihdyttämään niistä suoralle metriä aiemmin, jokaisella kierroksella syntyy eroa monta kelkan- tai pyöränmittaa.

Pitää olla yhtä laitteen kanssa. Tuntea rajat, mitä sillä voi tehdä ja mitä ei, Piippola kuvailee.

Perstuntuman ja fysiikan lakien yhteensovittaminen ei tee mestaria, elleivät kestävyys ja kehonhallinta ole kunnossa.

Piippolan aikana yksi erä kesti motocrossissa 45 minuuttia.

Niitä tuli kaksi jokaisessa kilpailussa – usein tuplasti, jos osallistui kahteen luokkaan. Ruotsalaistutkija Bengt Saltin selvitti aikanaan, että maailmanmestari Mikkolan sydän alkoi lyödä pian lähdön jälkeen 195 kertaa minuutissa. Niissä lukemissa syke pysyi ruutulipulle saakka.

Kilvanajo käy eniten käsille, mutta kuormittaa ankarasti koko kehoa – ja vieläpä niin, ettei palautumishetkiä juuri tule.

Nythän ne hyppäävät sen verran korkealle, että kroppa huilaa hetken siellä ilmassa. Meidän aikana ajettiin enemmän maata pitkin. Se oli fyysisesti kovaa touhua, jos on vieläkin.

Huippuaikanaan Piippola röykytti 11 kesää Euroopan motocrossradoilla. 10–15 motocross-kilpailua vuodessa, ja talven kelkkakisat päälle. Yhtä tärkeää on lepo, rauhallinen elämä.

Jos repii itseään joka paikkaan, ei jaksa kauan.

Lynxillä hän alkoi kehittää urheilukelkan alustaa, joka joustaisi koko mitaltaan ja olisi säädettävissä erilaisiin olosuhteisiin.

Ensimmäisenä talvena Piippola voitti viininpunaisella Lynxillään heti Suomen mestaruudet sekä vakio- että kilpakelkoissa.

Piippola ja tiimin väki hioivat keksintöään kilparadoilla, kunnes uudenlainen jousitus oli valmis siviilikelkkoihin. Kehitystyössä innostutaan helposti vaikka mistä. Käytäntö osoittaa sitten, ettei se niin iso juttu ollutkaan… Mutta tässä kyllä onnistuttiin.

Yli 50-vuotisen kilpauran loukkaantumishistoria oli pitkään harvinaisen lyhyt: nilkan lisäksi Piippolalla on mennyt kahdesti polvesta nivelsiteet, kerran kylkiluita ja kerran kämmenluu.

Viime kesänä hyvä tuuri loppui. Ja läheltä piti, ettei kaikki muukin.

Niin yhtä kuin Piippola ja moottorikelkka ovatkin, omakotitalon autotallista löytyy yllätys: ei yhtään moottorikelkkaa.

Moottoripyöriä on kaksi. Niistä vanhempi, kaksitahtinen Jawa vuosimallia 1965, on isännän erityinen silmäterä. Se on ollut uutena Ruotsin armeijalla.

Toteamme yhdessä, että kerrankin museopeli, josta löytyy takuu: ei luodinreikiä.

Kisojen välillä pyörää ”pajoitetaan”, kuten alan miehet sanovat korjatessaan ja virittäessään kalustoaan. Sitä Piippolakin oli tehnyt heinäkuisena sunnuntaina, ennen kuin lähti testaamaan Mäntyvaaran motocrossradalle.

Aivan pikaisesti, ajaakseni vain muutaman kierroksen.

Ensimmäisen hän ajoi hiljaa, toisella kiihdytti.

Melkein ensimmäisestä hyppyristä alkoi ilmalento, joka päättyi rajuun kaatumiseen. Täydestä laukasta rataan vasen kylki edellä, Piippola kertaa.

En muista tuloa hyppyrille. Maassa kokeilin ensimmäisenä, liikkuvatko jalat. Onneksi liikkuivat, mutta hengittäminen oli vaikeaa.

Onnea riitti onnettomuuteen sen verran, että Piippolalla oli yllään kaikki suojavarusteet ja radalla oli muitakin. Joku soitti ambulanssin.

Seuraavat viisi päivää hän makasi Lapin keskussairaalan teho-osastolla.

Uhkaavinta oli reikä keuhkoissa. Sen lisäksi solisluu ja lapaluu olivat murtuneet, samoin seitsemän kylkiluuta.

Lääkärit harsivat miestä kasaan ja lohduttivat, että näin hyväkuntoinen seitsemänkymppinen voi vielä toipuakin.

Lumien tultua Piippola oli jälleen työn touhussa – ajamassa moottorikelkkaa tehtaan testiradalla.

Jawa ei kärsinyt onnettomuudessa niin paljon, etteikö pyörää saisi jälleen kuntoon, jahka kesä ja kisat koittavat.

Mutta entä kuljettaja? Jatkuuko kilpailu-ura, joka on kestänyt yli viisi vuosikymmentä?

Ehkä sitä pitää kysyä vaimolta, joka on kulkenut rinnalla 1970-luvun alusta lähtien.

Tiina Piippola puistaa päätään. Ainahan vanhat kaverit ovat yllyttämässä: ”Paukka kisoihin!” Mutta ei niitä itse näy radalla, vaan katsomossa. Ajakoot vaihteeksi itse.

Lähde: 70-vuotias Pauli Piippola on moottorikelkkailun velho, jonka elämäntyön kelkkailija tuntee takamuksessaan – viime vuonna kaikki oli loppua yhteen hyppyyn – Satakunnan Kansa

Kategoria(t): Riistanhoito. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.