Talviruokinta aloitetaan viimeistään ensilumilta – ruuansulatuselimistölle jää aikaa sopeutua

Talveen saavuttaessa valkohäntäpeurojen pötsin rakenteelliset ja fysiologiset muutokset asettavat niiden talviruokinnalle omat reunaehtonsa. Peuran ruuansulatusjärjestelmä vaatii vähintään viikosta kahteen viikkoa sopeutua uusiin rehuihin. Pötsissä olevat ruuansulatukseen erikoistuneet miljoonat mikro-organismit vaativat aikaa sopeutua ruokinnan muutokseen.

Peurojen talviruokinta onkin lähinnä niiden perusenergiahuoltoa. Peurat voivat talven aikana menettää 20 – 30% painostaan.

Eläinten ravintofysiologisilla ehdoilla tapahtuvalla ruokinnalla voidaan kuitenkin edesauttaa niiden yleiskunnon ja siten myös tuottokyvyn säilymistä keväällä tapahtuvaan poikimiseen.

Valkohäntäpeurojen luonnossa käyttämä ravinto koostuu lukuisista eri kasveista ja kasvinosista. Heinä- kasvit ja ruohot, varvut, pensaiden ja puiden lehdet, usein maitohorsma, marjat ja omenat sekä sokeri- juurikkaat ja viljan siemenet kuuluvat sen eri vuodenaikaisravintoon.

Talvisin erityisesti katajan, mutta myös männyn neulasilla ja vuosikasvaimilla sekä pihlajan, haavan ja pajujen versoilla voi sen ravinnossa olla suurikin merkitys.

Naavaa peurat syövät mielellään niiden sisältämän antibioottisten aineiden ja runsaan c-vitamiinin vuoksi.

Tuoreiden, hieman mäkisten kangasmetsien ja lehtomaisten kohteiden ympäröimät pellot tai näiden metsätyyppien välitön läheisyys tarjoavat peuroille luontevan elinympäristön, laaja-alaiset kuivat kankaat tai suoalueet eivät yleensä ole peurojen elinympäristöjä vaan lähinnä läpikulkualueita.

Suuntaa antavana tiheytenä on valkohäntäpeurojen ruokinnassa pitää noin 1 ruokintapaikka/2-5 km²/ määritelty talvinen hoito- ja esiintymisalue.

Talviruokinta aloitetaan viimeistään ensilumilta.

Tällöin peurojen ruuansulatuselimistölle jää aikaa sopeutua erityisesti valkuaiseltaan luonnonravintoa korkeatasoisemman väkirehun, kuten viljan sulattamiseen. Talviruokinnasta huolimatta valkohäntäpeurat käyttävät jatkuvasti myös luonnonravintoa, joka sisältää enemmän sopivia kuituja ja elintärkeitä kivennäisiä kuin esimerkiksi pelkkä kaura.

Omena, peruna, porkkana, punajuuri tai rehujuurikkaat ovat hiilihydraatti- ja nestepitoisina tärkein osa hyvin rakennettua ruokintaa. Mitä alemmaksi lämpötila laskee, kasvaa ruokailuun käytetty aika nestepitoisen rehun parissa suhteessa väkirehun kuten viljan parissa vietettyyn aikaan.

Ruokintapaikalla oltava useita rehuntarjonta pisteitä

Ruokinta tulisi toteuttaa luontevasti, eli on syytä kiinnittää huomio rehujen laatuun sekä tarjontatapoihin ja tavoittaa mahdollisimman monipuoliseen rehurakenteeseen.
Pienet hirvieläimet valikoivat ravintonsa tarkasti, joten myös rehujen tarjolle asettamistavassa on haasteensa.

Jotta kaikki ruokinnassa olevat yksilöt saisivat haluamansa ravinnon viiveettä, tulisi ruokintapaikalla olla useita rehuntarjonta pisteitä, mieluiten noin 5 metrin välein. Tällöin eläimet voivat ruokailla yhtä aikaa ja välttyä vahvempien yksilöiden painostukselta.
Vaikka talvi tekee eläimistä sosiaalisempia, ovat vanhemmat peuraurokset usein varsin dominantteja.

Viljalajikkeista maittavin on yleensä kaura, joko sellaisenaan tai valssimyllyssä hieman litistettynä. Litistekaura ja sen valkuainen sulaa paremmin kuin kokojyvien.

Eläimet pystyvät paremmin kontrolloimaan käyttämänsä kauran määrän. Ruokintaan hakeutuu myös kesken talven väkirehuun tottumattomia yksilöitä, jolloin hieman litistetyllä kauralla on ruoansulatushäiriöitä, esimerkiksi ähkyä ehkäisevä vaikutus.

Valkohäntäpeurat käyttävät ruokailussaan tehokkaasti sorkkiaan

Ne kaivaa lumen alta mustikan ja puolukan varpuja, heinäkasveja ja jäkälää sekä sieniä. Erityisen perso se on esimerkiksi syysrukiin oraalle ja erilaisille juureksille sekä riistapellossa tuotetulle puna- ja persianapilalle.

Myös ruokintaheinän syönnissä sorkat auttavat parhaiden makupalojen valikoinnissa. Ruokintalaitteista niin sanottujen heinähäkkien heikko puoli on siinä, että peurat saavat häkkiheinistä jotain irti vain turvallaan ja senkin vähän lähinnä vain heinäpehkon pintakerroksesta

Myös ruokintapaikat tulisi sijoittaa peurojen luontaisille talvehtimisalueille tai niiden välittömään läheisyyteen.

Säännöllisten ruokintatoimien suorittamiseksi ruokintapaikkojen saavutettavuus on toisaalta tärkeä yksityiskohta. Valkohäntäpeurat muuttuvat kevättalvella, yleensä viimeistään maalis-huhtikuulta alkaen liikehdinnässään päiväaktiivisemmiksi saapuen ruokintapaikoille usein jo valoisan aikana.

Helposti saavutettavat kohteet saattavat kuitenkin olla muun luonnon virkistyskäytön vuoksi häiriö alttiimpia.

Talviruokinta avoimessa maastossa on eläinten ruokailun kannalta tiheikköjä tai umpimetsää parempi vaihtoehto.

Valoisat pellot kuten riistapellot, tai muut sopivan päivämakuusuojan ympäröimät aukiot ovat parhaita ruokintapaikkoja (auringon lämpöenergia ja eläinten D – vitamiinituotanto / kalsiumin imeytyminen / luusto ja tulevan kesän sarvien kasvu).

Avoimilla ruokintapaikoilla lumipyry saattaa välillisesti haitata ruokintatoimintaa, kun taas ilvesten ylläköt tuottavat harvemmin tulosta, sillä vaara havaitaan useimmiten ajoissa.

Kun kamerat asetetaan ruokintapaikoille joiden välillä peurat jälkihavaintojen perusteella kulkevat, voidaan kuvia ja erityisesti niiden ajankohtia vertailemalla päästä oikeaan kanta-arvioon. Kohtuullisen seurantajakson jälkeen kamerat voidaan siirtää uusille ruokintapaikoille.

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.