Oravat

Orava on sekä utelias että kekseliäs, ja niinpä se hyödyntää kaikki mahdollisuudet turvatakseen oman ja jälkikasvunsa hyvinvoinnin.

Se oppii pääsemään käsiksi lintulaudan herkkuihin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, jos siihen on edes jonkinlaiset teoreettiset mahdollisuudet. Pyykkinarut, lähellä sijaitsevat oksat, kaikki keinot kokeillaan, jos tarjolla on hyvää ravintoa.

Orava voi hypätä parisen metriä oksalta toiselle menettämättä korkeuttaan. Häntä tasapainottaa ja ohjaa hyppyä.

Turkki on kesällä lämpimän punaruskea, talvella harmaa. Joskus näkee oravia, joilla näyttää olevan villahousut jalassa, kun karvanvaihto on kesken. Korvatupsut kasvavat syystalvella.

Suomen oravissa on värityyppejä ja niiden välimuotoja: mustahäntäinen tumma kuusiorava, punahäntäinen vaalea mäntyorava ja ruskeahäntäinen.

Oravalla on sekä ylä- että alaleuassa kaksi vahvaa etuhammasta. Ne kasvavat sitä mukaa kun kuluvat kärjestä.

Ääni on maiskutusta, naksutusta, piipitystä, säksätystä. Emo voi varoittaa poikasiaan ja kertoa pedolle, että on nähnyt tämän.

Oravalla ei ole talviunta, mutta se saattaa kovalla pakkasella nukkua vuorokausia yhteen menoon.

Oravan ensisijainen ravinto on kuusensiemenet, jos niitä ei ole oravalle kelpaa mm. hedelmät ja marjat, pähkinät, toukat ja hyönteiset, linnunmunat ja -poikaset.

Orava liikkuu melkein pelkästään hyppimällä ja jättää helposti tunnistettavan jälkijonon. Se alkaa ja päättyy puun juurelle. Jätökset ovat pyöreitä tai lieriömäisiä, läpimitaltaan viitisen milli- metriä ja väriltään vaihtelevia papanoita.

Oravat varustautuvat talveen vaihtamalla kesäkarvoituksen talviturkkiin. Joka on tuuheampi, siinä on karkeampien päällikarvojen alla hieno alusvilla. Tämä lisää turkin eristävyyttä talven kylmää vastaan. Samalla kasvaa niille myös pitkät tupsut korviin.

Tupsujen merkityksestä on erilaisia arveluja; niillä on merkitystä paitsi oravan lämpötaloudelle, myös tärkeä tehtävä oravien keskinäisessä viestinnässä. Keväällä karvoitus vaihtuu kesäasuun, joka on ohuempi.

Tavallisimmin orava luonnossakin voi saavuttaa silti vain noin 3 vuoden iän – ja suurin osa oravista kuolee alle vuoden ikäisinä. Luonnossa maksimi-ikä on noin 6 – 7 vuotta.

Ainoa selkeästi päiväaktiivinen nisäkäs Suomessa

Viholliset: näätä, kissa, haukat, liikenne. Elinikä luonnossa yleensä 2–4, joskus jopa 7 vuotta.

Nuoret oravat viettävät pimeimmän talven omillaan. Ne syntyivät edellisenä keväänä ja elivät puolisen vuotta emonsa elinpiirissä. Sitten ne jättivät tutut maisemat ja lähtivät etsimään paikkaa, jonne asettua.

Tämä on tärkeä vaihe kaikkien nisäkkäiden elämässä. Tieteellisessä kirjallisuudessa sen nimi on dispersaali. Jos kaikki sujuu hyvin, eläin löytää alueen, jossa ravintoa riittää, ja alkaa lisääntyä.

Usein luulemme, että oravat leikkivät ajaessaan toisiaan takaa, mutta oikeasti silloin on tosi kyseessä. Joko elinpiirinsä puolustaja häätää vierasta pois tai koiras jahtaa naarasta. Joskus kisailemassa on monta kosijaa.

Ravinto

Käpyjen määrä vaihtelee suuresti vuosittain, ja tämä näkyy oravien runsaudessa.
Käpyjen siementen lisäksi se syö myös muita siemeniä, pähkinöitä, kukkia, marjoja, selkärangattomia sekä hedelmiä, ja syksyllä sienet ovat tärkeä ravinnon lähde. Joskus se voi tarkoittaa linnunmunien tai -poikasten rosvoamista pesistä tai muuta.

Täysikasvuiset yksilöt osaavat sopeutua parhaan ravinnon niukkuuteen. Ne löytävät muutakin syötävää, ensiksi männynkäpyjä ja hätätilassa kuusen kukintosilmuja. Hangella näkee usein kuusen vuosikasvaimia, jotka putoavat, kun orava on syönyt niiden tyveltä kukkasilmut.

Kun kuusten oksat taipuvat käpyjen painosta, orava panostaa lisääntymiseen. Syntyy paljon poikasia, jotka kuolevat vuoden päästä nälkään, jos käpysato onkin surkea.

Oravat ovat aktiivisesti ja näkyvästi liikkeellä syksyllä. Ne keräävät ruokaa varastoon talven varalle, jota ne piilottavat maahan tai puun koloihin.

Tammenterhot ovat suosikkeja, niitä ne kantavat suussaan etsiessään sopivaa piiloa. Kun piilopaikka, usein jonkun puun tai puskan juurelta, on löytynyt, eikä muut ole näkemässä paikkaa, orava kaivaa sille pienen poteron, johon piilottaa terhon.

Tosin sen voi toinen orava löytää sattumalta, jolloin herkku piilotetaan uuteen paikkaan. Näitä varastopaikkoja on kuitenkin niin paljon, ettei joidenkin piilojen paljastumisella ole merkitystä, kaikkia omia piilojaankaan ei orava enää jälkeen päin muista. Summittaisesti etsityt piilot orava paikantaa tarkan hajuaistinsa avulla lumen alta.

Lisääntyminen

Orava saavuttaa lisääntymiskyvyn hieman alle vuoden iässä. Orava kantaa 38 – 39 vuorokautta. Oravanaaras voi synnyttää mihin aikaan hyvänsä maalis-syyskuussa. Hyvinä ravintovuosina poikueita voi syntyä kolmekin.

Poikueessa voi olla enimmillään jopa kymmenkunta poikasta kerrallaan, tavallisimmin kuitenkin 3 – 6. Poikasten syntymäpaino on 8 – 12 grammaa. Ensimmäiset 10 päivää poikaset ovat kuin karvattomia, pitkähäntäisiä hiiriä, joilla on suhteettoman suuret käpälät.

Poikasten silmät avautuvat vasta 30 päivän iässä, jolloin niille on kasvanut myös jo tiheä turkki. Tässä vaiheessa poikasista alkaa tulla aktiivisia, ne liikkuvat jo pesässä, puhdistavat itseään ja etsivät jotakin silmua syödäkseenkin.

Poikaset kömpivät pesästä ulos ensimmäisen kerran vasta 40 – 45 päivän ikäisinä. Pieniä poikasia orava voi siirtää suussaan kantaen toiseen pesään, jos pesää on sen mielestä häiritty.

Emo imettää niitä reilut kaksi kuukautta, ja täysikasvuisia niistä tulee viiden kuukauden ikäisinä. Sukukypsäksi ne kehittyvät kuitenkin vasta seuraavana kesänään.

Pesintä

Orava rakentaa pyöreän risumöntin, jonka se tiivistää heinällä, sammalella, katajankuorisuikaleilla ja ehkä löytämillään lapasilla sekä vuorivillan palasilla.
Niissä voi olla useampi sisäänkäynti tai kaksi osastoa. Jos näätä kurkistaa sisään toisesta ovesta, voi orava puikahtaa toisesta pakosalle.

Seinät ovat tolkuttoman paksut, vaikka koko pesän halkaisija on alle puoli metriä. Rakennelma on lämmin pallo. Talvella siellä vallitsee 15 asteen lämpötila. Orava voi pesiä myös puiden koloissa. Sama yksilö tekee monta pesää. Se vaihtaa pesää, koska välttelee kirppuja tai petoja tai siirtyy laajalla reviirillään sinne, missä on paljon ravintoa.

Sisältä naavalla ja sammalilla vuorattu pesäkammio on hämmästyttävän pieni. Ollessaan pesässä orava sulkee kulkuaukon. Varhaisimmat poikueet voivat syntyä jo maalis-huhtikuussa. Orava varautuu tähän ja tiivistelee risuista ja sammalista tehtyä pallopesäänsä talven myötä. Talvipesän sisäilmassa on mitattu kovallakin pakkasella 15 – 20 lämpöastetta sekä oravan ollessa pesässä että vielä sen poistumisen jälkeenkin.

Pesän tärkeimmän osan, lämpöeristeiden ja pehmikkeiden, hankinnassa oravalla on viime aikoina ollut kasvavia vaikeuksia. Alkuperäisissä suomalaissa metsissä eristeinä olivat pehmeät lupot ja naavat. Puhtaita luppopesiä oravat rakentavat vieläkin koillisen Suomen ikimetsissä. Muualla ne saavat tyytyä tekemään luppopesien sijaan kuori- sammal- tai heinäpesiä.

Oravalla on useampi kesä- ja talvipesä reviirin merkkeinä ja asumista varten.

Kesäpesät on rakennettu lehtevistä risuista puun oksahankoihin. Talvi- ja poikaspesät ovat suurempia ja lähellä puun runkoa, usein kuusessa – mutta yhtä usein männyssäkin – harvemmin lehtipuussa.

Riistaeläin

Metsästyskausi on joulu–tammikuussa. Talvella 2015–2016 oravia pyydettiin 7 200 kappaletta. 1900-luvun alussa saalistettiin vuosittain noin miljoona oravaa. 1920- ja 1930-luvuilla orava kävi Suomessa sukupuuton partaalla, koska välillä lajia metsästettiin, välillä suojeltiin.

Mainokset
Kategoria(t): Riistanhoito. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.