Maija Karala kerää kotiinsa kalloja ja ottaa talteen jopa auton alle jääneet eläimet

Biologi Maija Karala on harrastanut luita ja pääkalloja opiskeluajoistaan lähtien, muistikuviensa mukaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Koska miehellä on sama harrastus, pariskunnan kerrostalokoti Itä-Helsingissä alkaa vähitellen täyttyä.

Olohuoneessa ovat luut, pääkallot, linnunsulat ja trooppiset kasvit.

Kunniapaikalla komeilevat luolakarhun varpaat noin 10 000 vuoden takaa.

Niitä tuotiin aikanaan Venäjältä itärajalla pidettyihin myyjäisiin. Karalan mies osti ne 15-vuo­tiaana ja käytti niihin kaikki säästönsä.

Harrastajien joukossa on monenlaista väkeä. On sisustajia, jotka keräävät kalloja kauneussyistä. Sitten on metsästäjiä, biologeja ja luontoharrastajia, joita kiinnostaa kallojen rakenne ja anatomia.

Ryhmässä autetaan eläinten raatojen tunnistamisessa ja neuvotaan, mitä kallolle kannattaa tehdä, jos sen aikoo ottaa talteen. Siistille kallolle riittää desinfiointi tai vaikka Fairy-vedessä liotus, mutta jos luissa on kiinni lihaa, kallo pitää keittää.

Karalan viimeisin kalloaarre on hieman kolhiintunut kettu, jonka pään hänen isänsä löysi metsäretkellään. Karalan kotiin ketunkallo kulkeutui Köy­liön huoltoaseman baarin kautta. Isä vei kallon pariksi viikoksi baaritiskille asiakkaiden ihmeteltäväksi ennen kuin antoi sen tyttärelleen.

Kallossa on jäljellä enää muutama hammas, mutta raateluhammas on tallella. Se on tunnistamisen kannalta olennainen. Raateluhampaan perusteella tietää, että kyseessä on peto. Kallon ja raateluhampaan muodot paljastavat eläimen ketuksi.

Karala on saanut myös luonnonhisto­riallisten museoiden poistokalloja. Ne ovat usein huonossa kunnossa, tai vaihtoehtoisesti niistä puuttuu historiatietoja. Juuri näiden puutteiden takia museot ovat valmiita luopumaan niistä.

Kauneimmat ja ehjimmät kallot – kuten kirjahyllyssä komeileva kengurunkallo – ovat peräisin vastuullisiksi tiedetyistä nettikaupoista, eläintarhoista tai maanteiden varsilta. Auton alle jääneet eläimet Karala ottaa talteen, kun sellainen osuu kohdalle.

”Ruumiin käsittely on kuitenkin vähän ongelmallista”, hän sanoo. ”Mihin sen sitten laittaa? Saako naapuri sydänkohtauksen, jos löytää sen biojätteestä?”

Karala käsittelee kallot itse aina, kun voi. Kerrostalon keittiössä pystyy hyvin keittämään ja puhdistamaan vaikka rotan tai rusakon pään. Hirvet ja hevoset on keitettävä ulkona tai erillisissä tiloissa.

Jos pää on tuore, sen keittäminen ei haise pahalle. Hajut ovat samat kuin lihasoppaa tehdessä, mutta näky on roisimpi.

Keittämisen jälkeen avuksi otetaan vanupuikot, cocktailtikut ja hammasharjat, joilla irrotetaan viimeiset lihat luista. Kalloon ei saa jäädä lihaa, muuten se alkaa haista. Silmät ovat pulmalliset, niitä joutuu joskus irrottelemaan pitkään. Lopuksi kallo yleensä valkaistaan vetyperoksidilla.

Mikä ihme kalloissa viehättää?

Karalaa kiehtovat esimerkiksi kitalaet ja anatomia. Vaikka hän on biologi, luurankojen tunnistamisen hän on joutunut opettelemaan harrastuksensa parissa.

Kenguru esimerkiksi, sen tunnistaa kitalaen aukoista. Niitä on vain pussieläimillä. Lisäksi kengurulla on erilaiset poskihampaat kuin meillä istukkanisäkkäillä. Kenguruthan ovat nisäkkäitä, mutta istukkaa niille ei kehity, sillä ne kasvattavat poikasensa pussissa emon kehon ulkopuolella.

Tavallaan luurangot ovat Karalalle myös työ. Hän on freelancebiologi, joka kirjoittaa ja kuvittaa luontoon liittyviä aiheita. Eläinkuvista tulee sitä parempia, mitä tarkemmin piirtäjä tuntee anatomian.

Kallojen ja sulkien keräily tuo muutenkin jatkuvasti eteen eettisiä pulmia. Karalan mukaan etiikan suhteen on viisasta olla tarkka aina nipouteen asti. Ihmisillä on niin paljon ennakkoluuloja kallonkeräilijöitä kohtaan, että ei ole syytä antaa heille arvosteltavaa.

Niinpä Pääkalloilua ja kalmankalpeutta -ryhmässä näpäytetään heti, jos joku laittaa sinne vaikkapa kuolleen tilhen kuvan ja kysyy, voiko sen ottaa.

”Ei voi. Tilhi on rauhoitettu, ja silloin se kuuluu kuolleenakin valtiolle. Siitä ei saa ottaa sulkaakaan.” Eikä hän aio luopua kalloharrastuksesta, joka on yksi tapa tutkia luontoa.

Lähde: Maija Karala kerää kotiinsa kalloja ja ottaa talteen jopa auton alle jääneet eläimet – ”Jos sattuu olemaan veitsi mukana, leikkaan pään irti siellä tien varrella” – Sunnuntai – Helsingin Sanomat

Kategoria(t): Riistanhoito Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.